Päiväretkellä Salamajärven kansallispuistossa

Kuvia Salamajärven kansallispuistosta on vilahdellut sosiaalisen median retkeilyryhmissä viime aikoina tuon tuostakin. Perhon, Kinnulan ja Kivijärven kuntien alueella sijaitseva kansallispuisto on niin iso, että siellä riittää reittejä moneen makuun ja tarpeeseen, jopa useamman yön vaellukselle. Valikoin sopivan reitin jo aiemmin syksyllä, mutta vielä oli odotettava, että koko perheen yhteiset vapaapäivät osuivat yksiin poutapäivien kanssa.

Kurikasta on Salamajärven kansallispuistoon runsaan kahden tunnin matka. Lähdimme aamusta kiireettömästi matkaan ja söimme lounaan Kyyjärvellä. Päivä oli sitä, mitä oli ennustettu: aurinkoa, jonkin verran pilviä, ei juuri tuulta, pari astetta lämmintä. Reitti perille Koirasalmelle oli hyvässä kunnossa, vaikka toki tiessä runsaiden sateiden jäljet näkyivät. Koirasalmen luontotuvan pihassa oli autoja, mutta omalle löytyi kyllä tilaa. Millainen väentungos vaikkapa Helvetinjärvellä olisikaan näin kauniina syysloman päivänä ollut!

 

Reittivalintani kolmen sukupolven porukallemme oli seitsemän kilometrin mittainen Pahapuron lenkki. Alku oli leveää sorapohjaista baanaa ja sitten pitkospuita suolla Pienen Koirajärven rannassa. Joutsenlamminkankaalla polku oli kivinen mutta sujuvasti kuljettava. Suosituksen mukaisesti käännyimme polkujen risteyksessä kulkemaan reittiä vastapäivään. Tavoitteena oli pitää tauko vasta suoladossa vähän ennen reitin puoltaväliä, mutta lapset tarvitsivat pienen energiatankkauksen jo ennen sitä.

 

 

Suo-osuudelle tullessamme ympäristö muuttui luonnonpuistoksi, jossa polulta poikkeaminen on kiellettyä. Pian eteemme aukenikin upea suoniitty, jolta on pula-aikana kerätty karjalle talvirehua. Siellä kaikkineen noin kolmen kilometrin taipaleen jälkeen tönötti myös vaatimaton suolato, jota voi käyttää taukopaikkana. Vettä oli paljon, ja ladon harvoille, notkuville lattiaseipäille astuminen vaati rohkeutta! Emmepä olleet kukaan vastaavanlaisessa paikassa käyneetkään. Pidimme suklaapatukan mittaisen tauon ja jatkoimme matkaa.

 

 

 

 

Suon metsäsaarekkeissa oli yhä jäljellä isoja kilpikaarnaisia mäntyjä. Monet vanhimmista puista olivat alaosastaan hiiltyneet. Lapsen looginen kysymys oli, onko Salamajärvi saanut nimensä siitä, että siellä salamoi paljon. Mene ja tiedä, mutta metsäpalon jäljet olivat selvät.

 

 

Kangasjärven kivisessä rannassa meitä odottivat pöytä ja penkki. Viitassa luki ”Koirasalmi 2,3 km”, joten oli korkea aika pitää kunnon evästauko. Lapset olivat jaksaneet hienosti! Paluumatkalla suon ja Joutsenlamminkankaan rajalle jäi kaunis pirunpelto. Paluuta piristivät jo ruskean-vihreäksi käyneestä maastosta pilkistävät kirkkaankeltaiset kantarellit. Lapset olivat saaneet evästauosta hyvin virtaa, ja vanhempi heistä upposi kanssani syvällisiin filosofis-teologisiin keskusteluihin. Koirasalmen lähellä oli pari perhettä liikkeellä; itse Pahapuron lenkillä emme tavanneet ristin sielua.

 

Monissa kirjoituksissa varoitellaan Salamajärven kansallispuiston polkujen kivisyydestä, mutta omalla mittapuullani Pahapuron lenkki ei ollut kävellen kuljettuna erityisen haasteellinen. Päin vastoin, lapset saivat ”parkourata” kivillä välillä, kun käveleminen alkoi tympiä. Maastopyörällä en kylläkään reitille lähtisi. Harmillista oli tulipaikan puute, mutta sen toki tiesimme etukäteen. Salamajärven kansallispuisto on niin laaja, että nähtävää jäi vielä tulevillekin reissuille. Jo Pahapuron lenkille mahtuu kuitenkin monenlaista luontoa. Erityisen vaikuttava oli kauimmainen osuus luonnonpuiston puolella suoniittyineen ja jättiläismäntyineen.