Lähteiköillä ja pirunpelloilla: Lauhanvuori Geobike-reittien ulkopuolella

Lauhanvuoren kansallispuisto on tullut tutuksi vuosikymmenten varrella. Useimmiten tulee käytyä Spitaalijärvellä ja näkötornilla, joskus Kivijadalla ja Aumakivellä. Pari vuotta sitten sain kansallispuistoon uusia näkökulmia vuoren lakea kiertävällä 16 kilometrin Geobike-reitillä. Se on koko matkaltaan helppo mutta sen vuoksi vähän tylsä. Lauhanvuoren kansallispuistossa maastopyöräily on kuitenkin sallittua kaikilla poluilla, joten tämänkertaista maastopyöräreissua varten etsin kartalta ne kansallispuiston kohteet, jotka ovat vielä olleet käymättä: Huhtakorven lähteikön ja kivijadan, metsäpeura-aitauksen sekä Leikkistenkankaan.

Jätin auton tien sivuun Kivijadan viitan kohtaan ja lähdin suoraan metsäpolulle kohti Kaivolammia. Alku oli vanhaa, kovasti heinittynyttä metsätietä, jossa oli tukeva sorapohja. Märkä heinikko kasteli sukat ja vähitellen kenkien sisäpuolenkin. Teeri lähti lentoon polun vierestä. Jo puolen kilometrin päässä matkan katkaisi ihana solina. Tien alitti kirkasvetinen puro keskellä talousmetsää. Tarkoitus oli Lauhanvuoren länsipuolen lisäksi ajaa vuoren itäpuolikin Geobike-reittiä pitkin Spitaalijärvelle, mutta varsin pian kävi selväksi, että matkanteko viivästyisi tuon tuostakin, kun pysähtyisi ihailemaan ja kuvaamaan luonnon ihmeitä. Olkoon tämä reissu retkihenkinen - urheilla voi kotimetsissä.

Pian polku muuttui single trackiksi ja päästiin kansallispuiston alueelle. Polku kulki vanhassa kuusimetsässä, jota halkoivat kirkkaat purot. Sade oli kastellut polun poikki kulkevat kuusenjuuret liukkaiksi, ja kulku oli varovaista. Huhtakorven tienoilla tultiin sekavaan risteykseen. Eteenpäin haarautui kaksi tietä. Oltiin siis lähellä metsäpeura-aitausta. Viittoja oli vaikea uskoa, kun Kaivolammin polku näytti lähtevän ihan väärään suuntaan. Täytyi tarkistaa maastokartasta, miten tiet ja polut risteilivät. Takaviistoon oli tosiaan lähdettävä, jos mieli käydä Huhtakorven lähteiköllä ja kivijadalla ja päästä Kaivolammille polkua eikä tietä pitkin. Polku ei edelleenkään ollut maailman helpointa ajettavaa, mutta heti risteyksestä sukellettiin takaisin vanhaan kuusimetsään ja kirkkaiden purojen konserttiin. Upeaa!

 

 

Huhtakorven lähteiköllä.

 

Lähteiköstä kertovan opastaulun jälkeen polku jatkui sorastettuna. Pian oltiin risteyksessä, jossa ylärinteeseen lähti uuden näköiset pitkospuut. Oltiin Huhtakorven kivijadan kohdassa, vaikka tieto risteyksen viitasta puuttuikin. Pian tultiin takaisin tielle; edessä häämötti jo laaja metsäpeura-aitaus. Sorapolku kulki pitkän matkan aivan aidan vieressä. Peuroja ei kuitenkaan näkynyt. Loivan nousun jälkeen tultiin Kaivolammin nuotiopaikalle. Matkaan oli mennyt kauemmin kuin olin suunnitellut, joten oli hyvinkin aika kaivaa ruokatermos repusta ja istua nauttimaan syyskesän auringossa kimaltavasta lammesta.

Huhtakorven kivijata.

Kaivolammin taukopaikka.

 

Jätin Geobike-reitin suunnitelmistani pois ja päätin sen sijaan polkea vuoren laen länsipuolella Terassikierrokseen kuuluvaa polkua Spitaalijärvelle. Ensin sai huhkia valoisalla mäntykankaalla melko pitkästi loivaan ylämäkeen, mutta ylhäältä tultiin myös saman tien leppoisasti alas. Polku oli helppoa neulasbaanaa. Lauhanvuoren tien ylityksen jälkeen polulla oli monen metrin mittaisia lätäköitä. Onneksi pohja oli kova! Jalathan olivat märät jo valmiiksi. Roiskeista kastuikin päälakea myöten.

Spitaalijärvellä oli vielä mahdollisuus harkita, valitsisinko runsaasti pitkospuita sisältävän polun Kivijadan suuntaan vai kuitenkin autotien. Minkähänlaiset pitkokset täällä olikaan? Mahtuisiko kapea maastorengas niiden väliin? No, se ei pelaa, joka pelkää! Valitsin pitkokset. Helpotuksekseni pitkokset alkoivat kolmena vierekkäisenä lautana, jotka olivat niin lähellä toisiaan, että renkaan jumittumisen vaaraa ei ollut. Ajo alkoi sujuvasti. Kun on tarpeeksi vauhtia, tasapaino on helpompi pitää. Hymy kuitenkin hyytyi pian, kun tultiin kohtaan, jossa molemmilla puolilla oli pitkiä pätkiä soista lammikkoa. Kädet jännittyivät hartioista sormenpäihin. Yritin rentouttaa ajoa ajattelemalla, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. Kaatuisin viileään suoveteen ja saisin pyörän päälleni. Kastuisin ja saisin mustelmia. Kuusimetsän suojassa pitkospuut olivat vielä märät ja liukkaat. Vauhtia ei oikein rohjennut pitää, ja sitten matkanteko tietysti tyssäsi moneen kertaan. Peräkorven pulppuava lähteikkö tarjosi mukavan tauon tiukasta keskittymisestä.

Peräkorven hiekkaisesta maasta pulppuavat lähteet.

Parin kilometrin päästä päästiin sen verran kuivalle maalle, että pitkospuut loppuivat. Ennen Kivijataa käännyin Leikkistenkankaan laavun suuntaan. Polku kulki taas helppona neulasbaanana mäntyjä kasvavalla kankaalla. Itse asiassa matkanteko Spitaalijärveltä oli ollut haasteista huolimatta reissun parasta osaa. Pitkospuut olivat koko matkan hyvät ajaa kapearenkaisellakin maastopyörällä, ja monin paikoin ajo oli ollut ihan sujuvaa. Onneksi oli yksi pitkospuupätkä vielä jäljellä! Suon poikki suhahtaessa tuli vähän samanlainen flow kuin talvipyöräilyssä Lapin valkoisissa lumiränneissä.

Leikkistenkankaan laavu.

Leikkistenkankaan laavulla oli joku tulistelemassa. Hämmennyin niin, että jatkoin saman tien matkaa. Eipä ollutkaan muita näkynyt koko matkalla! Polku muuttui kivisemmäksi, olinhan jo lähellä Kivijataa. Kierros Leikkistenkankaalla ei varsinaisesti ollut tuonut luontoelämykseeni lisäarvoa, mutta on tietysti hyvä, että Kivijadan seudulla on ympyräreittikin tarjolla. Lenkilleni tuli mittaa 15,7 kilometriä.

Parin vuoden takaista tarinaa Lauhanvuoren 16 kilometrin Geobike-reitiltä löytyy täältä.