Kalkinpolttajan polku Sipoonkorven kansallispuistossa

Sipoonkorven kansallispuisto on Nuuksion ohella toinen pääkaupunkiseudulle ulottuva kansallispuistomme. Sitä voi lähestyä monesta suunnasta, mutta oli ilo oivaltaa, että Helsingin rautatieasemalta sinne pääsee bussilla lyhimmillään tunnissa. Päiväsaikaan bussiyhteys Kalkinpolttajan polun läheisyyteen on vaihdon kera 10 minuutin välein, suora yhteys vähän harvemmin.

Olin muuntautunut päivän muusta ohjelmasta retkeilymoodiin sangen nopeasti, ja täytyy sanoa, että vielä Vantaan Hakunilassa olo oli epäuskoinen. Miten kivenheiton päässä voi olla korpi, kun kaupunki sykkii nopeatempoisena ympärillä? Sotungissa pääsin kuitenkin jo ihastelemaan kevääseen herännyttä maalaismaisemaa: kylvettyjä peltoja, vihreän eri sävyihin puhjenneita hiirenkorvia, hyvin hoidettuja puutaloja. Jäin pois bussista Kalkkiuunintien pysäkillä ja kävelin tietä pitkin 400 metriä kansallispuistoon.

Kalkinpolttajan polku ylittää Kalkkiuunintien varsin huomaamattomasti. Kylttejä ei ole, reittimerkit kyllä. Olin päättänyt kiertää polun myötäpäivään, jotta upea maisemapaikka Högberget jäisi reitin loppuun. Ensimmäinen puoli kilometriä oli näyte kallioista ja juurakkoisista poluista, joita olisi myöhemminkin reitillä tarjolla. Heti alkajaisiksi häkellyin valkovuokoista, jotka peittivät metsänpohjaa paikoin aivan kantena. Siellä täällä kukki sinivuokkojakin. Liikenteen jyly kaikui lakkaamattomana maalla ja ilmassa, mutta mustarastaiden laulu päihitti sen. Tälle puolen kilometrin taipaleelle osui reitin nimikkonähtävyys: vanha kalkkilouhos ja romahtanut kalkkiuuni. Ne ovat 1800-luvulla tarjonneet materiaalia esimerkiksi muurauslaastiin.

Kalkkiuuni 1800-luvulta.

Seuraavaksi reitti kulki Kalkkiuunintietä pitkin. Sen varteen jäi kaksi pientä pysäköintialuetta. Kalkinpolttajan polku on siitä mielenkiintoinen, että ympyräreitin keskelle jää laitumia ja taloja, jotka eivät kuulu kansallispuistoon. Tien päästä alkoi leveä sorastettu polku - ja se korpi. Polku oli leppoisaa ja helppoa kulkea. Täsmälleen tämän reittiversion puoliväliin jäi Kalkkiruukin taukopaikka, jossa on laavu, käymälä, puuvaja sekä makuusoppi, jollaista en ole nähnyt missään muualla. Upeat silokalliot ovat varmasti kauniina kesäpäivinä täynnä evästauon viettäjiä, mutta minä sain nauttia yksinäisyydestä. Kaivoin tuoreen, herkullisen Unicafé-sämpyläni repusta ja istahdin kalliolle kuuntelemaan lentokoneiden pauhinaa ja kaukaisempaa tasaiseksi puuroutunutta kaupungin jytinää.

Kalkkiruukin taukopaikka.

Makuusoppi!

Kun matka jatkui, oikealla oli pian taas jonkun takapiha. Vasemmalla sitä vastoin kansallispuisto jatkui laajalle. Pian haarautui polku toisiin osiin puistoa. Vanha, komea kuusimetsä vaihtui nuorempaan, ja paikoin puita oli maassa lahoamassa enemmän kuin pystyssä. Reitin loppupuolisko tarjosi varsin tiukkoja nousuja ja laskuja sekä polkua että portaita pitkin. Nousu Högbergetille oli hengästyttävä mutta vaivan arvoinen, sillä laella oli laajoja, upeita kallioita, joilla meren aaltojen jäljet yhä näkyivät. Lieneekö Suomessa toista kansallispuistoa, jonka näköalapaikalta katsellaan kaupunkiin?

Nousua Högbergetille.

Högbergetille tullessa oli reilusti kuuma ja janokin. Vettä hörppiessäni tulin vilkaisseeksi bussiaikatauluja. Oli todettava, että jos en jäisi taivastelemaan, niin ehtisin mukavasti seuraavaan bussiin; alkuillasta niitä menee parinkymmenen minuutin välein. Kalliolta laskeutuessa piti kuitenkin malttaa, sillä juurakkoinen polku oli haaste väsyneille jaloille. Viritin aistini vielä kerran valkovuokkojen ja mustarastaiden taajuudelle.

Kalkinpolttajan polku tarjosi vajaan viiden kilometrin matkalla korpea, kallioita ja kulttuurimaisemaa. Reitti oli todella hyvin merkattu. Reippaalla kävelyvauhdilla siihen meni evästauko pois lukien 1 h 20 min.

Kalkkiuunintien idyllistä maalaismaisemaa.

Olin pysäkillä hyvissä ajoin. Kun ymmärsin olevani väärällä puolella tietä - menossa Korsoon - ehdin oikein mainiosti vielä vaihtaakin. Muutaman kymmenen metrin päässä kauris etsi pellosta syötävää.