Metsäkirkko Sikarämäkällä

Kauhajoen Sikarämäkällä sijaitsee Suupohjan Ladun ja Kauhajoen seurakunnan laavu. Kauhajoen keskustan kohdalta ajetaan 11 kilometriä Nummijärvelle päin ja käännytään vasemmalle Keevelintielle, jota ajetaan 2,5 kilometriä. Laavun viitan kohdasta lähtee vajaan kilometrin mittainen polku laavulle. Koordinaatit ja kartan löytää täältä. Kangasmetsän poikki vie hyvä polku - ei tosin niin hyvä, että sitä esimerkiksi lastenrattailla pääsisi. Lyhyellä suo-osuudella on tukevat pitkospuut. Perillä metsäsaarekkeessa on hyvin huollettu laavu, tulipaikka ja puucee. Lyhyen ja helpon patikointimatkan ansiosta Sikarämäkän laavu sopii hyvin esimerkiksi lapsiperheen retkikohteeksi.

Osa kartasta asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka.

Olen vuosia tiedostanut Sikarämäkän laavulla järjestettävän adventtiajan metsäkirkon. Aamuvarhainen ajankohta, kello 8, on kuitenkin kirpaissut aina niin, että olen mieluummin satsannut nukkumiseen silloinkin, kun lähteminen olisi muuten ollut mahdollista. Tänä adventtina totesin, että ennen pyhätyöputken alkamista nyt on se vuosi, kun minäkin taitan kirkkoreissun Sikarämäkälle. Viisivuotias poikani oli heti valmis lähtemään mukaan. Niinpä jätimme sunnuntaiaamuna isän ja pikkusiskon kotiin nukkumaan ja starttasimme Kurikasta kello seitsemältä. Sää oli täydellinen: viisi astetta pakkasta, tuuletonta ja lumi maassa.

Perillä Keevelintien varressa oli jo runsaasti autoja. Alue on vähän ylempänä kuin Kauhajoen keskusta, ja lunta oli siksi paljon enemmän. Lähdimme muiden mukana taivaltamaan lyhdyillä valaistua polkua pimeään metsään. Olemme käyneet lumettomana ja valoisana aikana laavulla useita kertoja, mutta pimeässä, lumisessa metsässä tunnelma oli omanlaisensa, jännittäväkin. Vajaan kilometrin matka tuntui huomattavasti pitemmältä kuin aikaisemmin.

Metsästä suon laitaan päästyämme taivaanrannassa kajastava valojuova enteili auringonnousua. Juuri kun olin saanut pojan vakuutettua siitä, että kaikki metsän eläimet ovat taatusti menneet tämän ihmismäärän tieltä pakoon aikoja sitten, pitkospuilla takanani tullut vanhempi mies lausui varmana, että pitkospuiden vierellä menee suden jäljet. Pidin todennäköisempänä tapahtumaa järjestelleen porukan koiraa ja kielsin ystävällisesti jatkamasta aiheesta enempää. Kun sudet näyttäytyvät tällä seudulla yhä enemmän asutuksen liepeillä, niiden ja niiden ruuan määrästä voi tosiaankin tehdä päätelmiä.

Tuntui helpottavalta päästä pimeydestä laavulle, jonka edessä paloi nuotio ja ulkotulia. Iso joukko ihmisiä oli kerääntynyt odottamaan jumalanpalveluksen alkua. Saimme viimeisen laulumonisteen ja liityimme seisomaan takariviin. Paikalla oli kuulemma 120 ihmistä. Jumalanpalveluksen kaava oli karsittu napakaksi, mielestäni juuri sopivan mittaiseksi ulko-olosuhteisiin. Tutun, vanhan ruustinnan vieressä oli hyvä laulaa. Metsäkirkon tunnelma puhui enemmän kuin mitkään sanat. Väki seisoi nuotion ja otsalamppujen valossa tiiviissä rykelmässä, lauloi ja lausui yhteen ääneen. Ympärillämme oli hiljainen, luminen metsä. Jossakin näkymättömissä oli syy, miksi olimme kaikki toisillemme tuntemattomatkin tulleet aamuvarhaisella yhteen.

Päivä valkeni vähitellen. Suolta alkoi heikossa valossa jo erottaa puita. Kirkonmenojen jälkeen saimme nokipannukahvit ja muuta maistuvaa suuhunpantavaa. Lähdimme takaisin sinertävässä aamuvalossa. Paluumatka sujui valkenevassa metsässä paljon kevyemmin kuin meno. Kristuksen syntymäjuhlaa odotellessa pimeyden ja valon symboliikka havainnollistui järjelle ja tunteelle. Mietin, että en yhtään tiedä, paljonko kello on, ja se oli ihanaa! Aika oli pysähtynyt, ajantaju kadonnut.