Maastopyörällä Nummijärvi Campingiltä Kauhanevalle

Kauhanevalla retkeillessä olen kiinnittänyt huomiota maastopyöräreittiin, joka tulee Nummikankaan puoleiselle parkkipaikalle. Googlaillen selvisi, että noin 9 kilometrin mittainen reitti lähtee Nummijärvi Campingin portilta. Totesin lähtöpaikan olevan näin marraskuun kestohämärässä hiljainen ja hivenen aavemainenkin. Talvi tekee tositarkoituksella tuloaan. Oli ensimmäinen kunnolla kuurainen pakkasaamu. Auton lämmössä oli vielä tarkistettava reitin kuvaus Outdooractivesta, ja toden totta: oli pokkana ajettava pyörällä leirintäalueen läpi, vaikka päärakennuksen seinässä tiedotettiin kameravalvonnasta. 

Leirintäalueelta tultiin Nummilahdentielle, ja sieltä otettiin Lammin kiertotien liittymän kohdasta tiukka vasen Nummikankaalle. Aukeat paikat olivat kuurasta valkoisia edelleen, ja pakkanen tuntui kevyessä pyöräilyvaatetuksessa kirpeältä. Tein lyhyen piston Lapinkaivolle, jolla en muista ennemmin käyneeni. Sekin kuuluu erillisenä alueena Kauhaneva-Pohjankankaan kansallispuistoon. Paikalle on jääkauden loppuvaiheessa sulanut suuri jäälohkare ja muodostanut supan. 

Lapinkaivo.

Palasin reitille, joka jatkui kansallispuiston reunaa Kauhanevaa kohti. Monin paikoin näkyi pieniä sorkanjälkiä. Tähän asti reitillä olisi vielä päässyt tavallisella henkilöautollakin, mutta Lapinkaivolta alkaen tarvittaisiin jo isompaa maavaraa. Vieläkin oltiin niin lähellä maantietä, että sieltä kuului aina välillä moottorin ääniä. Yli pöristeli helikopteri. Kauempana näkyi tuoreita tukkipinoja, ja se tarkoitti sitä, mitä pelkäsinkin: koneilla ajettua kurakkoa. Onneksi se oli pakkasesta kohmettunut ja reitti kulki sillä vain runsaan kilometrin. Täältä näytti myös kulkevan maastopyöräreitti Katikan kanjonille.

Pian tulin Kyrönkankaan kesätielle, jota pitkin Kauhanevalle mennään autolla, kun tullaan Nummijärven suunnasta. Reitti kulki pienen koukkauksen kautta sen yli, ja silloin alkoi hauskuus: kapea neulaspolku loivaan alamäkeen kansallispuiston rajaa pitkin. Pian oltiin kuitenkin taas henkilöautokelpoisella metsätiellä. Alkoi tympiä. Vähäinen auringonkajokin oli peittynyt pilveen. Huomasin unohtaneeni juoda, vaikka olin tehnyt oikein urheilujuoman pullooni. Milloin syödään?

Nummikankaan nuotiopaikalla oli huoltotyöt käynnissä; oli kuorma-autoa ja kaivuria. Ilmeisesti huollon kohteena oli kaivo. Jatkoin ajamista pitkospuiden alkuun asti ja jätin pyörän nojaamaan tolppaan. Tuskinpa täällä liikkuisi keskellä maanantaipäivää kovin potentiaalisia pyörävarkaita. Pitkospuut olivat kuurasta liukkaat. Olin ajaessani miettinyt, mikä olisi se ”Shangri-La”, jonka kokemista ilman ei reissu Kauhanevalle olisi täydellinen. En saanut ratkaistua sitä ennen kuin totesin peilityynen Kauhalammin rannassa sen olevan tänään juuri siinä. Mitkä värit tarjosi marraskuu! Näpit olivat kuvaamisesta kohmeessa, kun lopulta aloin kaivaa eväitä esiin.

Ajettavaa oli pitkospuiden alkuun mennessä kertynyt noin 10 kilometriä. Reitti oli merkitty niin hyvin, että karttaa ei ollut tarvinnut katsella muuten kuin mielenkiinnosta. Harkitsin paluuta tietä pitkin, mutta parkkipaikalla käännyin kuitenkin reittiin kuuluvalle single-trackille, joka itse asiassa isänpäivästä jääneen tömäkän Biscoff-juustokakun palasen siivittämänä olikin ihan hauska - paitsi että sormet olivat jäässä. Olin varautunut kuivilla vaihtohanskoilla, mutta ne olivat alkuperäisiä ohuemmat ja niillä sormenpäistä alkoi jo mennä tunto. Olinkin taas päässyt unohtamaan talviurheilun varjopuolet. Kun sormissa alkoi vähitellen kiertää veri, kohmettuivat varpaat. 

Pientä reittivariaatiota saadakseni käännyin vasemmalle jo ennen Kuivakaivoa. Yhtä lailla päädyin metsätyökurakkoon sitäkin kautta. Kaikkineen reitti oli leppoisaa, helppoa ajettavaa ja ajoi asiansa: antoi ajatuksille mahdollisuuden vaellella pari tuntia omia polkujaan.