Vallisaari Helsingissä

Helsingissä käydessä tulee harvoin suunnattua luontoon, koska sitä riittää kotimaisemissa yllin kyllin. Nyt kuitenkin taidetapahtuma Helsinki Biennaali toimi kimmokkeena luontoretkeen ystäväperheen kanssa. Vallisaari on ollut vuosisatoja sotilasalueena; se avattiin virkistyskäyttöön vasta vuonna 2016. Saaren luonto on siksi säilynyt erityisen monimuotoisena.

Vallisaareen matkustaa laivalla Kauppatorilta parissakymmenessä minuutissa. Saapumiseemme liittyi pientä hässäkkää, ja niinpä jono laivalaiturilla oli jo pitkä meidän liittyessämme siihen. Ei merkittävästi auttanut, että olimme ostaneet liput juuri kyseiseen laivaan etukäteen. Taaksemme jonoon asettui porukka, jossa stressattiin kovasti siitä, mahduttaisiinko laivaan - vaikka seuraava menisi näin kesäloma-aikaan jo puolen tunnin päästä. Ja niin siinä kävi, että meidän perheemme oli viimeinen, joka otettiin kyytiin. Hymyilimme sisäisesti, ehkä ulkoisestikin, ja vältimme katsomasta taaksemme.

Oli lämmin. Helsingin pitkä kuiva kausi oli päättynyt virkistävään sateeseen vasta edellisyönä. Merituuli vilvoitti laivassa mukavasti. Kaupunki näyttää kauniilta vesiltä käsin nähtynä! Pian olimme Suomenlinnan kohdalla, ja Vallisaari jää Kauppatorilta katsellen sen taakse. Lopulta Vallisaaren Luotsipihan laiturissa meitä tervehti iso tiilirakennus, joka oli osittain rakennustelineitten ja pressujen suojassa. Vasta hieman avustettuna ymmärsin sen olevan ensimmäinen Biennaaliin kuuluva taideteos. Täytyisi mitä ilmeisimmin skarpata huomaamaan taide ympärillään.

Helsinki Biennaaliin kuuluvia teoksia oli ripoteltu pitkin 2,8 kilometrin mittaista Aleksanterin kierrosta. Koska mukana oli lapsia, joista pienin kulki rattaissa, päätimme mennä helppokulkuisuus ja lasten mielenkiinto edellä ja katsoa ne teokset, jotka sopivasti jäisivät reitillemme. Ensivaikutelma ei oikein vakuuttanut, mutta seuraava teos koostui sinisistä muoviputkista ja äänimaisemasta, joka herätti mielenkiinnon. Voivatko eri mittaiset putket soida tuulessa noin?

Vallisaaren sorapolulla oli helppo kävellä. Lastenrattaiden kanssa korkeuserot tuottivat kunnon lihasjumpan, mutta niidenkin kanssa pääsi joka tapauksessa sujuvasti etenemään. Polulta oli kiellettyä poistua, koska maastosta saattaa yhä löytyä räjähteitä. Lisäksi saari on kuulemma tunnettu runsaasta punkkikannastaan. Biennaalin teokset olivat osasta hyvinkin vaikuttavia, ja lisäksi merkit saaren sotahistoriasta olivat mielenkiintoisia katsella. Myös Suomenlinnaan oli näköalapaikalta hienot näkymät.

Helsinki Biennaalia 2025.

Kapea Kustaanmiekan salmi Vallisaaren ja Suomenlinnan välissä.

Pysähdyimme syömään eväitä piknikniitylle. Oli kuuma ja nestettä kului. Niityn laidalta olisi saanut ostaa monenlaisia erityisesti alkoholipitoisia virvokkeita, mutta jäätelökioskiin oli vielä kilometri. Kulkumme sinne johti kauniin, vanhan lehmuskujan läpi. Jäätelökahvila Pajan tarjonta olikin mitä mielikuvituksellisinta!

Testissä mm. lonkerosorbetti.

Kahvilan jälkeen saavutimme Torpedolahden laivasataman jonon. Olimme paikalla 20 minuuttia ennen laivan lähtöä, mutta mietimme, mahdammeko mahtua kyytiin. Muistimme vasta jonossa, että tarkoitus oli käydä kapeaa kannasta myöten Kuninkaansaaressakin. Mieheni ja pienempi lapsemme lähtivät laivaa odotellessa sinne. Vähän ajan kuluttua rantaa lähestyikin laiva! Mitä ihmettä? Soitin kaksikon takaisin. Olikohan vuoroja lisätty, kun väkeä oli paljon liikkeellä? No, emme mahtuneet etuajassa tulleeseen laivaan mutta ajallaan tulleeseen kyllä. Olimme nauttineet Vallisaaresta kolmisen tuntia. 

Paikka oli urbaanina kohteena hieno. Jäin silti mietteliääksi. Tällaistako on luontoretkeily Helsingissä? Sorastettua baanaa kansoitetulle jäätelökioskille ja terassille? Päätin lähteä kantamaan rinkkaa hiljaisiin Väli-Suomen metsiin vielä tänä kesänä, jos lasten koulunaloitus sujuu odotetusti.