Siikaneva Ruovedellä

Pirkanmaan laajin yhtenäinen suoalue Siikaneva on vaivannut minua pitkään. Ruovedellä sijaitsevalla Siikanevalla ei kuitenkaan ihan hetken mielijohteesta meiltä käväistä, kun ajomatka kestää kaksi tuntia suuntaansa. Kokopäiväretkeksi se on kuitenkin loistava kohde. Suunnittelin jopa yöretkeä, mutta mukavuudenhalu meni edelle. Herkkäunisena ja vilkkaalla mielikuvituksella siunattuna en sittenkään välittänyt valvoa yksin riippumatossa elokuun sysipimeää yötä.

Siikanevan parkkipaikalle päästäkseen täytyy kulkea puolustusvoimien käyttämien maastojen läpi. Ihmettelinkin, mitä maastokartalla näkyvät omituiset muodostelmat ovat. Olin lähtenyt aamusta liikkeelle, ja yhdentoista jälkeen parkkipaikalla oli saapuessani pari muuta autoa. Pitkämatkalaisen onneksi ensimmäinen taukopaikka oli jo 300 metrin päässä Vääräjärvenmaassa. Nautin siististä puuceestä, kaivoin tänä kesänä käyttämättömänä kyhjöttäneen Trangian päivänvaloon ja aloin lämmittää ruuanlaittovettä. Ah miten olin kaivannut Marinolin hajua!

Vesi lämpeni tuskastuttavan hitaasti. Mutta tätä olin halunnut ja tarvinnutkin: pitkää kävelymatkaa ja hitaita pysähdyksiä. Oli aikaa maadoittua. Marinoliin sekoittui suon ihana tuoksu. Pörriäiset surisivat, tuuli humisi puissa, ja jostakin kaukaa kuului moottorien ääntä. Olin lähtenyt kymmenen kilometrin Siikanevan kierrokselle, jolta ei suomaisemia puuttuisi. 

Vääräjärvenmaan tulipaikka.

Kun lopulta olin saanut itseni ravituksi, tunsin vasta asettuneeni aikaan ja paikkaan. Lähdin liikkeelle. Suomaisemat vuorottelivat kallioisten metsäsaarekkeiden kanssa. Pitkospuilla lämmitteli sisiliskoja. Ensimmäiset suo-osuudet olivat heinikkoisia; niiltä oli menneinä aikoina kerätty suoheinää. Metsäsaarekkeiden nimet ”Pikkulatosaari” ja ”Vanhanladonsaari” muistuttavat yhä noista ajoista.

Jaarikanmaan laavulle oli lähtöpisteeltä 3,6 kilometriä. Oli vähän aikaista keittää kahvit, mutta sen jälkeen ei tulipaikkoja enää olisikaan. Sitä paitsi paikan nähtyäni täytyikin saada hyvä syy viipyillä siellä pitkään. Edelläni kulkenut pariskunta istui pikaisen oloisella lounaalla. Minä virittelin Trangian paraatipaikalle kalliolle. Mitkä suomaisemat! Ehdin taas istua sen verran kauan, että huomasin vaelluskenkäni pohjan repsottavan. Ei ihmekään, etteivät ne ole olleet viime aikoina vedenpitävät. Mutta miten täyteläiseltä maistuikaan Trangian pannussa keitetty kahvi!

Jaarikanmaan laavu.

Laavulta lähtiessä edessä oli sen verran nousua, että kehon lämmetessä huomasin pian unohtaneeni taukohupparin päälleni. Suo-osuudet eivät olleet enää heinikkoisia vaan paljastivat upeat värit. Mitä tämä olisikaan syksymmällä, kun ne vielä syvenisivät!

Kilpilammien jälkeen pitkospuut vähenivät merkittävästi. Polku oli juurakkoinen. Olin ajatellut sen kohdan reitistä tylsäksi, mutta se tarkoittikin sitä, ettei tarvinnut laskea sisiliskoja eikä keskittyä paikoin huonossa kunnossa olevilla pitkoksilla kulkemiseen. Pari kilometriä, niin olin suunnitellut opiskelun ja lomareissun yhdistelmän ensi kesälle ja pitkälti sen rahoituksenkin. Sopivasti eteen tuli tuoreen opinahjoni Helsingin yliopiston tutkimuspömpeleitä suon ilmastovaikutuksista.

Loppumatkasta kurvasin takaisin sille reitille, jota olin tullut. Sain vielä paitsi sydämeni kyllyydestä pitkospuita myös Vääräjärvenmaan tulipaikan fasiliteetit matkani varrelle. Geokätkökin tuli bongattua. Olin etukäteen arvellut olevani autolla neljältä, ja katso: kello oli 15.58. Sisiliskoja olin nähnyt 48. Tällä reitillä eivät suomaisemat loppuneet kesken!