Viiatin aarniometsää etsimässä

Teuvan puolella Kurikan ja Teuvan rajalla näkyy kartassa parin kilometrin mittainen kapea kaistale luonnonsuojelualuetta. Aika hiljattain kuulin, että se on aarniometsää, ja sellainen on Etelä-Pohjanmaalla erittäin harvinaista. Kurikan keskustaa ympäröivistä metsistä lumet olivat melkein kadonneet, joten kävelyretki metsään sopi päiväohjelmaksi mainiosti. Tarkoitus oli ajaa Pohjoiskylän kautta Viiatinlammen eli ns. Kaaren montun taakse, mistä olisi polkua pitkin puolen kilometrin kävelymatka Aittakallion laavulle. Suojelualue olisi jonkin matkaa sen takana.

Pohjoiskylässä oli maa valkoisena lumesta. Miten tilanne voi 15 kilometrin päässä kotoa olla aivan toisenlainen! Pohjoiskyläntielle oli pysäköity rekka. Siitä siirrettiin hissukseen trukilla apulantasäkkejä maatilan ulkorakennukseen, eikä tietä ollut toivoakaan päästä kulkemaan yli tuntiin. Niinpä muutin suunnitelmaa ja ajoin Norinkylään. Idän sijaan lähestyinkin suojelualuetta lännestä.

Pysäköin luonnonsuojelualueen eteläpäähän sellaiseen kohtaan, josta näytti kartan mukaan lähtevän leveä polku tai jonkinlainen metsätie suojelualueen ja laavun suuntaan. Sitä oli hiljattain ajettu traktorilla, mutta lumimäärä yllätti silti. Viiatissa elettiin aurinkoista kevättalvea. Luonnonsuojelualueen reuna oli 250 metrin päässä. Yksityisen luonnonsuojelualueen merkit ihastuttivat; kaikkien metsien arvoa ei mitata rahallisissa tuotoissa. Näkymä ei kuitenkaan ihan vastannut käsitystäni aarniometsästä. Kuuset eivät olleet kovin suuria, ja metsä oli sen verran ryteikköistä, ettei sinne tehnyt mieli lähteä samoilemaan.

 

 

Tie kaarsi kauemmas suojelualueesta, mutta pian sinne kääntyisi kartan mukaan polku. Sen alku olikin maastossa näkyvissä, mutta hangessa oli kulkenut vain kettu, enkä täysin luottanut siihen, että se olisi pysynyt polulla. Talvimaisemassa polku ei erottunut maastosta, mutta suojelualueen itäpuolinen suora raja oli selkeä. Lähdin kävelemään sitä pitkin. Hanki kantoi aika hyvin, mutta välillä jalat humahtivat syvemmälle ja kengät täyttyivät lumesta. Tätä en ollut odottanut.

Luonnonsuojelualueen ja talousmetsän raja.

 

Aamulla lämpömittari oli ollut nollassa, mutta lämpötila kohosi nopeasti. Sulavan lumen lirinä täytti äänimaiseman. Reittini kulki Orhastenkalliota alas. Pian sen pitäisi ristetä polun kanssa, joka veisi oikealle kohti Aittakallion laavua. Eteneminen umpihangessa nosti sykettä tuntuvasti. Kuuset olivat komeita mutta eivät erityisen isoja. Alhaalla nevan reunassa erottui jonkinlainen väylä oikealle. Jatkuisiko umpihankea vielä kauan?

Parin sadan metrin päässä tulin samalle tielle, jolta olin kääntynyt umpimetsään. Tie ei siinä kohtaa ollut yhtä tallattu, mutta eteneminen muuttui joka tapauksessa helpommaksi. Suojelualue jäi taakse. Laavulle oli puolen kilometrin matka valoisassa mäntymetsässä. Laavu näytti olevan kallion korkeimmalla kohdalla ja auki kauniisti auringon suuntaan. Olin kulkenut vain 1,4 kilometriä, mutta matka tuntui kolminkertaiselta. Istahdin ja kaivoin kaakaomukin esiin. Onneksi olin ottanut edes sen!

Jättikuusen laavu Teuvan korkeimmalla kohdalla Aittakalliolla.

 

Kaakaota hörppiessäni avasin geokätkösovelluksen. Sieltä löysin tiedon, että olin paraikaa Teuvan korkeimmalla kohdalla 178 metrin korkeudessa! (Vertailun vuoksi: Lauhanvuori nousee 231 metriin merenpinnasta.) Etelä-Pohjanmaallakin voi siis päästä ”huiputtamaan”. Laavun edustalla oli viitta ”Jättikuuset 1,5 km”. Viitan suuntaan meni moottorikelkan jälki ja ainakin reitin alku näytti olevan nauhoin merkitty. Jätin jättikuusten bongauksen kuitenkin sulan maan aikaan.

Geokätköilijät löytävät kaikkialle!

Palasin kevätauringossa tietä pitkin autolle. Tuoreet ketunjäljet risteilivät reitilläni mutta en nähnyt niiden tekijää. Kävelymatkani oli kaikkineen 2,9 kilometriä. Lähdin ajamaan pohjoiseen Viiatinlampea kohti. Ennen metsästysmajaa oikealle oli viitta jättikuusille ja laavulle. Olisiko reitti selkeä ja kuljettava - se selvinnee tuonnempana. Joka tapauksessa luonnonsuojelualueen pohjoispäässä pääsi jo isojen kuusten makuun.