Riisin rääpäsy Posiolla

Talvilomamme aikana Posiolla pilvet olivat roikkuneet alhaalla joka päivä. Viimeisenä mahdollisena tunturinvalloituspäivänä ne olivat maassa asti. Riisitunturin kansallispuisto oli meille uusi, ja olisi ollut intressejä nähdä, millaiset maisemat tunturista avautuvat. Käsittääkseni selkeällä säällä sieltä voisi nähdä Rukalle asti. Emme lannistuneet säästä, vaan teimme hyvät eväät ja lähdimme heti aamusta matkaan. Voisihan olla, että taivas selkenisi hetkeksi ennen iltapäiväksi ennustettua lumisadetta niin, että ainakin alempaa tunturinrinteestä näkisi jotain. Ja jollei selkenisi, niin olisi hyvä tilaisuus opettaa lapsille, että huonolla näkyvyydellä jätetään tunturit huiputtamatta. Mutta mahtoikohan kävelyreitti olla auki, kun joka päivä oli satanut lunta tai räntää?

Riisitunturin talven perusreitti on reilun neljän kilometrin mittainen Riisin rääpäsy. Se on merkitty paremmin myötäpäivään ja tulee ensin tunturin laelle ja laskeutuu sieltä autiotuvalle. Saapuessamme iso parkkipaikka oli melkein tyhjä. Sumu velloi itsepintaisesti maan tasalla. Päätimme lähteä kiertämään reittiä vastapäivään, jolloin tulisimme ensin autiotuvalle - josko sumu vähän hälvenisi evästelymme aikana. Vielä viime viikolla Riisitunturilta tuli sosiaaliseen mediaan upeita kuvia revontulista kirkkaalla yötaivaalla tykkylumisten kuusien yllä. Kynttiläkuusikko oli hieno nytkin, mutta lumet olivat pudonneet ja näkyvyyttä oli muutama kymmenen metriä.

Huipulle vai autiotuvalle?

Epäilykseni reitin kunnosta osoittautui turhaksi. Riisitunturilla taitaa olla paljon kävijöitä säällä kuin säällä. Polku oli leveä ja kävelijöiden askelissa hyväksi tamppaantunut. Loiva nousu autiotuvalle ei onneksi ollut pitkä; toinen lapsista oli syönyt aamulla vain kevyesti ja oli jo nälkäinen. Autiotuvan vieressä oli iso, katettu tulipaikka. Tein tulet ja kaivoimme eväät esiin. Tunturin huipun suunnasta tuli mies lasten kanssa. Heiltä kuulimme, että huipulla oli riittävän hyvä näkyvyys eikä eksymisen vaaraa ollut, koska reitti oli hyvin ja tiheästi merkitty.

Varhaisen lounaan jälkeen lähdimme uusin voimin matkaan. Palo tunturin valloitukseen oli suurempi kuin turvallisen retkeilyn opettamiseen lapsille - lisättäköön tämä niihin asioihin, joille he aikuisena pyörittelevät huokaillen päätään. Alkumatkasta kulkijoita naurattivat isot lumiukot. Aina välillä reitillä oli hauskoja kuusia, joiden alle muodostuneeseen majaan lasten piti päästä. Pilven sisällä oli tuuletonta ja aivan hiljaista.

 

Ylempänä tunturissa reittiä ei olisi aina erottanut ilman merkkauskeppejä. Näkyvyys ei edelleenkään ollut kummoinen. Toivottavasti huippu olisi merkattu, koska saattaisimme muuten huomaamatta ohittaa sen! Tunturissa oli tuivertanut edellispäivinä niin, että puihin oli jäätynyt teräviä vaakasuoria jääpuikkoja.

 

Pitkän, loivan nousun jälkeen tulimme kyltille, jossa luki Riisitunturi 465 mpy. Mitä ilmeisimmin olimme tulleet huipulle! Emme fiilistelleet maisemia vaan paremminkin meitä ympäröinyttä harmaanvalkoista pilveä. Maisemat täytyisi tulla katsomaan toiste. Huipulla oli ainoa kohta, jossa piti keskittyä tosissaan etsimään reitin jatkoa. Paluu myötämäkeen oli sujuva, ja reitti kokonaisuudessaan oli alakouluikäisten lasten kanssa kiva ja helppo.