Alkutalven Terassikierros Lauhanvuorella

Terassikierros marraskuussa herättää varmasti monenlaisia mietteitä. Lauhanvuoren kansallispuiston kontekstissa ajatus ei kuitenkaan välttämättä ole hullumpi. Kyseessä on kansallispuiston kartan mukaan 8,7 kilometrin pituinen polku, joka kulkee Lauhanvuoren muinaisilla merenrannoilla kiertäen muun muassa vuoren laen ja Spitaalijärven kautta.

Muutama päivä sitten satoi ensilumi. Pian se jo sulaakin, mutta tälle päivälle riitti vielä kaunista, talvista säätä. Lauhanvuoren laella näkötornin parkkipaikalla ei ollut yhtäkään autoa, kun sinne aamupäivällä saavuin. Lähdin polulle lounas ja päiväkahvi repussani. Pää oli vilkkaan työviikon jälkeen ajatuksia täynnä. Hetkinen, mitäs tuo ääni on? Pysähtyessäni kuuntelemaan totesin, ettei lumisessa metsässä kuulunut kerrassaan yhtään mitään. Päänsisäinen meteli oli sitä vastoin mittaamaton.

Lauhanvuoren viralliset reitit on merkattu hyvin. Siitä huolimatta löysin itseni pian poluttomasta pöpeliköstä, jonne jonkun toisen jäljet olivat minut johtaneet. Retkeily lumiseen aikaan vaatii vähän enemmän keskittymistä kuin lumettomaan! Tarvoin takaisin polulle. Kuusivoittoisesta metsästä tultiin vähitellen väljemmälle mäntykankaalle, jossa polkua oli helpompi seurata. Muinaisen merenrannan synnyttämät "terassit" erottuivat selkeinä maastosta. Askelten tasainen rytmi loi vähin erin ilmatilaa toisiinsa törmäileville ajatuksille. 

 

 

En ole koskaan nähnyt Lauhanvuorella metsäpeuroja, vaikka niitä on sinne istutettu ja vaikka paikka on yksi vakiretkikohteistani. Nytkin polun poikki ja polulla kulki vain isoja hirvenjälkiä. Tosin ne olivat aivan tuoreen näköisiä! Niiden aiheuttajaa ei kuitenkaan näkynyt. Matka kulki sujuvasti kohti Kaivolammin taukopaikkaa. Terassikierros ei varsinaisesti yllä sinne asti, mutta lammen ranta on niin idyllinen - ja Spitaalijärveen verrattuna rauhallinen - että tuo 400 metrin pisto kannattaa kyllä tehdä. Nyt tuo pieni järvi oli saanut ohuen jääpeitteen ja sen toiselta puolelta paistoi lempeä marraskuun aurinko. Kaivoin ruokatermoksen ja istuinalustan repusta ja istahdin nauttimaan. Olin kulkenut kolmessa vartissa 3,4 kilometriä.

 

Kaivolammi.

 

 

 

Kaivolammilta Spitaalijärvelle on neljä kilometriä. Matkalla mietin edelleen, miten voin olla täällä, kun on niin paljon asioita, mitä pitäisi ennen kuolemaansa tehdä. Olisiko Saanatunturilta laskeutumisesta asti vaivannut ja jälleen orastava polvikipu riittävän painava syy palata suorinta reittiä autolle? Toisaalta olisi ollut turhaa vaivannäköä ja luonnonvarojen tuhlausta lipsutella autolla peilijäisellä tiellä tunnin ajomatkan päähän ja sitten jättää leikki kesken. Jatkoin siis matkaa.

 

 

Yltyvä polvikipu alkoi syrjäyttää ajatustoimintaa. Päiväkahvi Spitaalijärven rannalla toi tarpeellisen tauon kävelemiseen. Aloitin etsimällä geokätkön - vain huomatakseni, että löydön kuittaamiseen tuiki tarpeellista kynää ei löytynyt sen paremmin kätköstä kuin repustakaan. Sää oli alkanut lämmetä, ja männyistä putoili lumisia pommeja joka puolelle, esimerkiksi avoimeen reppuuni ja päiväkahviini. Tuntui keväältä.

 

 

Viimeisellä parin kilometrin taipaleella Spitaalijärveltä näkötornille näin reissun ainoat ihmiset, kun kaksi maastopyöräilijää lasketteli polkua alas minua vastaan. Kierrokselle tuli Kaivolammin piston kera mittaa lähes kymmenen kilometriä.