Rautapäänkallion luolat ja Ponsijärvi Jalasjärvellä

Maastokarttasovellus näyttää Jalasjärven Ponsinevalle lyhyttä pitkospuulenkkiä. Tästä faktasta olen ollut tietoinen jo pitkään, mutta on myös käynyt ilmi, että pitkospuut ovat hyvin huonokuntoiset. Ponsinevaa enemmän kiinnostuin sittemmin sen lähellä sijaitsevan Rautapäänkallion luolista. Niille ei mene minkäänlaista polkua, mutta geokätkö siellä on. Ja geokätkösovelluksella voi suunnistaa!

Syyslomani viimeiselle päivälle sattui kaunis, aurinkoinen sää. Ihmeen lämminkin oli ollakseen lokakuun loppu. Laskeskelin, että lasten koulupäivän aikana ehtisin käydä nopean piston Rautapäänkallion geokätköllä ja sitten kiertää Ponsinevan pitkospuulenkin. Ajelin metsäautoteitä Rautapäänkallion soramontulle, mihin sain auton parkkiin. Sitten lähdin puhelinsovelluksen avulla geokätköä kohti - suorinta reittiä, tietenkin. Metsänpohja oli kuivaa niin kauan kuin oltiin ylhäällä kallion päällä. Alempana oli kivien välissä yllättävän märkiä kohtia. Kivet suurenivat luolia kohtia mennessä, ja välillä sai urheilla ihan tosissaan päästäkseen kiven päälle ja sieltä taas alas. Jäkälä luisti jalan alta. Jos teloisin itseni täällä, niin voisi olla, että saisin odotella apujoukkoja melko pitkään.

Pieni Rautapäänjärvi kimmelteli hakkuuaukion toisella puolella muutaman sadan metrin päässä. Sovellus näytti kätkölle olevan vielä noin 30 metriä. Milläköhän korkeudella se oli? Ja oliko se edes luolassa? Laskeuduin vielä alemmas isojen kivien välistä. Niiden alta paljastui jo jonkinlaisia onkaloita. Olisipa perillä oikeasti luola! Vielä 17 metriä. Pian paikallistin ihan oikean, ihmisen mentävän onkalon, joka oli muodostunut useamman ison kiven röykkiön alle. Se vaikutti kuivalta ja sen verran valoisalta ja hyvin ilmastoidulta, että rohkenin ryömiä sisälle. Elokuvissa tilanne olisi laukaissut lepakkoparven hätäpoistumisen, mutta nyt luolassa lenteli vain pieniä hyönteisiä. Hyvänen aika, minähän olin tonnien painoisten kivimöhkäleitten alla! Työnsin ajatuksen syrjään. Jos kivet olivat siihen asti pysyneet paikallaan niin pysyisivät kyllä nytkin. Haravoin katseellani luolan onkalot, mutta geokätköpurkkia ei näkynyt. Kyllä harmittaisi, jos en tällaisen vaivannäön jälkeen löytäisi sitä!

 

Jos tarkkoja ollaan, niin geokätkösovellus näytti kätkölle olevan vielä yhdeksän metriä. Ehkä oli toinenkin luola? Sellainen löytyikin melkein jatkona edelliselle. Se oli pimeä mutta korkeampi kuin ensimmäinen. Luolan kattona oli kahden ison kiviseinämän väliin jäänyt iso, melkein pyöreä kivi. Puhelimen taskulamppu apunani kömmin sisälle. Tämäkin luola oli mukavan kuiva, vain peränurkassa valui vettä. Ja täältä löytyi nätisti ja helposti pakasterasia ja sen sisältä vettä, pari märkää kynää ja pussissa melko hyvänä säilynyt lokivihko. Jihuu! Eipä ollut kätkön löytyminen koskaan ollut näin palkitsevaa!

Alkoi olla nälkä. Huomasin autolla, että ”nopea pisto” luolille oli vienyt tunnin, vaikka matkaa kohteeseen oli soramontulta vain 600 metriä. Olin kuumissani mutta onnellinen. Lounas odotteli repussa, joten päätin ajaa vielä Ponsinevalle ja etsiä mukavan eväspaikan. 

Ponsinevalle johtava tie vie myös Venesniemen Lomaan, ja siksi tie oli suljettu puomilla. Yksityisalueesta kertova merkki hämmensi. Onko todella koko Ponsineva retkeilijöiltä kielletty? Muuta reittiä sinne ei ole. Jätin auton parkkiin ja ohitin puomin kävellen. Vähän matkan päässä kiellettiin läpikulku tietä pitkin Venesniemen alueen poikki. Samasta kohdasta lähti hyväkuntoinen, kuiva polku vasemmalle Ponsijärven suuntaan.

 

 

 

Kilometrin päästä tultiin syysauringossa kylpevän, heinittyneen Ponsijärven rantaan. Olin häikäistynyt päivän luontoelämyksistä: kaikki tämä vain 20 kilometrin päässä kotoa! Polkua reunustivat suopursut. Täytyypä muistaa käydä täällä joskus alkukesällä, kun ne kukkivat! Polku jatkui aivan soistuneen järven rannassa. Näin märkänä syksynä se tarkoitti märkää polkua. Kosteimmissa kohdissa polulla oli vanhoja lankkuja, jotka nyt olivat suureksi osaksi veden alla. Tulin pian syvästi tietoiseksi siitä, että vasemman vaelluskenkäni Gore-Tex-kalvosta ei ole jäljellä mitään. Sekin tuli todettua, että jalka uppoaisi vaikka mihin asti, jos kengän alla ei tuntuisi lankkua. Onneksi vetinen osuus ei ollut pitkä, ja pääsin pian availemaan ruokatermostani Ponsijärven laavulle. Olin kulkenut 1,1 kilometriä. Vielä tuntui auringon lämpö, vaikka päivät jo hyvää vauhtia lyhenevät.

 

 

Kello oli jo aika paljon. Paluu olisi lyhyempi samaa reittiä kuin olin tullut. Päätin kuitenkin käydä vilkaisemassa, miltä Ponsinevan pitkospuut näyttäisivät ja tuntuisivat. Ennen pitkospuuosuutta oli leveä, runsasvetinen suo-oja ylitettävänä. Toinen sen yli johtavista pitkoksista oli lahonnut ja poikki. Toisella kävin sen verran, että totesin sen erittäin notkuvaksi ja liukkaaksi. Mieluummin kastelisin jalkani toistamiseen kuin antaisin mahdollisuuden kokonaiselle kylmälle kylvylle. Myös pitkospuiden jatko näytti märällä syyskelillä hengenvaaralliselta. Käännyin takaisin.

 

Ponsinevaa on siis ansiokkaasti ojitettu ja Ponsijärveä vastaavasti padottu. Tuulimyllytkin kertovat ihmisen töistä. Kaikesta huolimatta paikka on upea! Ottaisipa jokin taho asiakseen uusia pitkospuut. Silloin keidasmainen nevakin olisi turvallinen koko perheen luontoretkikohde.