Saanatunturin valloitus Kilpisjärvellä

Kun saavuimme Kilpisjärvelle koko päivän mittaisen ajomatkan jälkeen, sää oli sateinen. Leutsuvaaran jälkeisen mutkan takaa paljastuneen jykevän Saanatunturin huippu oli tukevasti harmaassa pilvessä. Ymmärsin, että viimeistään käsivarren Lapin suurtuntureilla oli otettava tosissaan se, että tuntureille ei lähdetä huonossa säässä. 

Sää onneksi muuttui aurinkoiseksi ja vielä parani päivä päivältä. Viimeisenä retkipäivänämme ohjelmassa oli Saanan huiputus sen loivimman, pohjoisen rinteen kautta. Olimme katselleet ja kesyttäneet tuota kilpisjärveläisten ”pihakiveä” alaviistosta jo pari päivää. Oli selvää, että 1029 metrin korkeuteen kohoavan tunturin valloitus ei olisi tasamaan asukkaalle ihan helppo rasti. Onneksi majapaikassamme Kilpisjärven biologisella asemalla lämpiäisi iltapäivällä rantasauna, kävi kuinka kävi!

Kilpisjärven biologisen aseman rannassa Saanatunturin kainalossa.

Lähdimme kävellen maantien vartta Kilpisjärven retkeilykeskukselle. Toinen vaihtoehto olisi ollut siirtyä bussilla Mallan luonnonpuiston pysäköintialueelle. Sieltä alkumatka olisi ollut loivempi. Oli huojentavaa, että jo Kilpisjärvi sijaitsee 473 metrin korkeudella merenpinnasta - eihän huipulle siis tarvitsisi nousta kuin 556 metriä. 

Retkeilykeskukselta polku lähti nousemaan alkuun melko maltillisesti, mutta ennen kodan ja tunturin polkujen risteystä oli tiukka nousu. Matkan tekoon meni retkeilykeskukselta puolisen tuntia. Osa seurueesta kääntyi suosiolla kodalle tulistelemaan. Jaoimme porukan ”kuumaan ryhmään” ja ”nautiskelijoihin” ja lähdimme tarpomaan. Alkumatka oli melko jyrkkää ja siinä oli pitkät portaat. Aavistelin, että palatessa juuri siinä kohdattaisiin väsyneillä jaloilla suurimmat haasteet. Maisemat olivat huikeat jo Saanan alarinteillä, eikä tarvinnut nousta pitkästikään, kun olimme naapuritunturi Pikku-Mallan huipun korkeudella, sitten Iso-Mallan.

Etualalla Iso-Malla, joka Saanalta katsoen on aika pieni.

Saanalla on monen monta valehuippua. Huipun takaa paljastuu toinen huippu. Tiesimme sen onneksi etukäteen ja pidimme mittarina tunturin eteläpäässä kohoavaa mastoa, joka tuli näkyviin pian jyrkimmän alkuosuuden jälkeen. Tunturin päällä loivempi nousuosuus ei ollut ollenkaan paha: kovaa kalliota ja pientä kiveä, rakkaa ei ollenkaan. Reitti oli merkitty puutolpin, mutta niiden kanssa piti olla tarkkana, koska reittiä ei aina erottanut kallioisesta maastosta kovin hyvin.

Saanatunturilla on paikkansa Suomen sotahistoriassa. Alhaalla pohjoispuolen tasangolla oli venäläisvankien leiri, ja samalta alueelta löytyy saksalaisen pommikoneen jäänteet. Huippua lähestyessämme näimme ensin ilmeisesti tähystyssuojan ja sen lähellä varsin hyvin säilyneen korsun. Tuntuu ristiriitaiselta, että noin uskomattoman upeissa maisemissa on toteutettu ja kohdattu julmuutta, jota kaltaiseni rauhan ajan kasvatti ei pysty edes kuvittelemaan.

Tähystyssuoja ja korsu Saanan rinteellä.

Olimme ”kuumassa ryhmässäkin” pitäneet hengitystä tasaavia taukoja tiheään. Pian masto kuitenkin tuli kokonaisuudessaan näkyviin ja ymmärsimme olevamme kohta perillä. Biologiselta asemalta kilometrejä oli kertynyt 4,5 ja aikaa mennyt pidemmät tuumaustauot pois lukien pari tuntia. Tunturin huippu paikallistui kivikasan perusteella. Sen luona oli metallinen postilaatikko ja siellä vieraskirja, johon kirjoitimme voittajina nimemme. Kiipeämisurakka oli ollut suurempi kuin mikään aikaisempi tunturin valloitus. Maisemat aukenivat joka suuntaan upeina. Kaukana alhaalla välkkyi Kilpisjärvi. Horisontissa yllättävän lähellä näkyivät Norjan korkeat vuoret, joiden rinteillä näkyi yhä laajoja lumisia alueita. Ja miltä Halti näyttää?

Huippu näkyvissä!

Nimet Saanan vieraskirjaan, edes kerran elämässä.

Huipun eteläpuolella erottui ylhäältä katsoen selvästi jatulintarha. Se sai mielikuvituksen samalla lailla ”laukalle” kuin sodanaikaiset rakennelmat, mutta ehkä se on kuitenkin vain turistien rakentama monumentti. Tuuli ei ollut kova, mutta etelän puolella siltä pääsi suojaan kokonaan. Istuimme evästauolle. 

Jatulintarha Saanan huipulla.

 

Lapin sodan aikainen tähystyssuoja.

Tehdessämme kaiken valokuvaamisen ja fiilistelyn jälkeen vähitellen lähtöä alas myös ”nautiskelijat” pääsivät huipulle. Hurraa! Paluu olikin loivalta osuudeltaan periaatteessa helppo, mutta raskas reissu alkoi tuntua polven ulkosyrjässä. Isommissa alaspäin harppaamisissa piti katsoa, että tukijalaksi jäi kivuton jalka. Paluumatkalla Norjan vuoret olivat pitkään näkökentässä aina, kun nosti katseensa maasta. Viipyilimme maisemien äärellä; seuraavana päivänä olisi jätettävä kaikki tämä taakseen ja suunnattava arkeen.

Ennen jyrkkää laskeutumista tavoitimme pari seurueemme jäsentä, jotka olivat hissukseen lähteneet alaspäin jo ennemmin. Toisen polvi oli kipeytynyt niin, että laskeutuminen oli tuskallista. Hetken harkinnan jälkeen päädyin kysymään hätäkeskukselta toimintaohjeita. Puhelin hälytti jonkin aikaa. Sitten minulle vastattiin norjaksi. Ehkä rajaseudulla on jokin yhteispäivystyssysteemi, ajattelin, ja kokeilin selittää asiani suomeksi. En tullut ymmärretyksi. Vaihdoin englantiin. En oikein sittenkään saanut viestiäni perille. Varmistin, oliko puheluni tullut Norjaan. Kyllä oli - minäkö en ollut Norjassa? Puhelu luvattiin yhdistää Suomeen. Pian kuului vastaus: ”Poliisiylijohto.” Nyt oltiin selvästi hakoteillä. Selitin kuitenkin asiani, mihin poliisiylijohto kommentoi rauhallisen ystävällisesti, että tarvitsisimme siis pelastuslaitoksen apua. Naulan kantaan! Numeroni otettiin ylös, ja hetken päästä minulle soitettiin Oulun hätäkeskuksesta. Puhelimeni paikannettiin Saanan rinteelle, ja meille luvattiin lähettää mönkijällä apua.

Monien vaiheiden jälkeen retkitoveri istui mönkijän kyytiin ja pääsi jatkamaan paluumatkaansa. Lähdin itse laskeutumaan kävellen mönkijäreittiä pitkin. Näin ”nautiskelijaryhmän” viimeisten tekevän lähtöä portaiden yläpään taukopaikalta. Poikani ja äitini näyttivät odottelevan risteyksessä, josta käännyttäisiin retkeilykeskukselle. Vähän olin ajatellut käyväni vielä alempana rinteessä katsomassa pommikoneen jäänteet, kun kaikki seurueemme jäsenet olisivat päässeet turvallisesti pois tunturista, mutta otimmekin yhteiseksi määränpääksemme retkeilykeskuksen jäätelöaltaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Jälkeen päin tuli selvitettyä, että Norjassa on käytössä eri hätänumero ambulanssille, poliisille ja palokunnalle. Suomen hätänumero 112 yhdistyy Norjan verkossa poliisille.