Kolmen sukupolven vaellus Repovedellä

Lapsi, joka ei aikonut vaeltaa enää koskaan, alkoi talvella kysellä, mihin tämän kesän vaellus tehtäisiin. Siitä alkoi hauduttelu, jonka aikana käytiin läpi kohteita ja kokoonpanoja. Lopulta ajankohta asettui niin, että 6-vuotiaskin otettaisiin mukaan. Koska viime kesänä varmistuin siitä, että en lähde yksin kahden lapsen kanssa vaellukselle, idea Kouvolan ja Mäntyharjun alueella sijaitsevasta Repoveden kansallispuistosta esiteltiin mummille. Niin oli kokoonpano valmis, ja reittikin hahmottui varsin nopeasti. Työsuhde-etunani on kolmen hengen telttoja, mutta hankin viime syksyn alennusmyynneistä riippumattoretkeilytarvikkeita. Tämän alkukesän homma on ollut opetella nukkumaan matossa. Toisaalta en järin hyvin nuku teltassakaan, joten samapa tuo, miten sitä retkellä yönsä viettää.

 

Ensimmäinen vaelluspäivä

Sääennusteet lupailivat poutaantuvaa, mutta malttamattomina lähdimme matkaan jo viimeisenä epävakaisena päivänä. Automatkalla Suomen sydämessä satoi reippaasti, mutta Lapinsalmen pysäköintialueelle tullessamme taivas oli selkeämpi. Sään epävakaisuudesta huolimatta parkkipaikalla oli kymmeniä ja taas kymmeniä autoja. Lähdimme iltapäivällä 3,5 kilometrin taipaleelle Kuutinkanavaa kohti. Maa oli kostea ja ilma lämmin. Silmälasit huurtuivat ja olin vahvasti tietoinen siitä, että rinkan paino ylitti mukavuusalueeni ainakin viidellä kilolla, kannoinhan omat ja 6-vuotiaan tavarat, molemmat majoitteet sekä osan ruuista. Onneksi 11-vuotias kantoi kokeneena vaeltajana jo kaikki omat tavaransa ja osan ruuistakin. 

Lapinsalmen tukeva, uusi riippusilta.

 

Repoveden kansallispuistossa järvi on aina lähellä. Pian ylitimme kauniin, tukevan riippusillan. Polku oli suurelta osin sorastettua ja helppokulkuista. Taukoa pidimme Katajajärven ihanilla rantakallioilla. Järvessä kukki ihka oikeita lumpeita! Matkaa jatkaessamme kiinnitimme huomiota suureen mustaan pilveen, joka lähestyi hitaasti edessämme. Yritin pidentää askelta. Isompi lapsi ymmärsi yskän, mutta pienempi ei pysynyt vauhdissa mukana. Lähellä Kuutinkanavaa aloimme saada pisaroita niskaamme. Pistimme isomman lapsen kanssa kunnolla vauhtia, olihan omassa rinkassani kriittisimmät tavarat. Pienempi lapsista tuli mummin kanssa rauhallisemmin. Syöksyimme suoraan ruokailukatokseen pitämään sadetta.

Katajajärvi.

 

Sadekuuro ei näyttänyt menevän aivan heti ohi, joten kaivoimme Trangian ja pizzavärkit esiin. Kuutinkanavan polkujen risteyksen puoleinen pää oli täynnä telttoja ja riippumattoja. Hämmentävästi osa niistä oli aivan lähellä yhteiseen käyttöön tarkoitettua laituria ja tulipaikkaa. Kävin sateen vähän tauottua tarkistamassa parin sadan metrin pituisen tukinuittorännin toisen pään. Siellä oli vain yksi teltta, mutta tarjolla ei ollut ollenkaan omassa rauhassaan olevia soppia, jonne leirinsä pystyttää. Ilmeisesti oli siedettävä ahtautta ja yksityisyyden puutetta. Niinpä rakensimme sateen jälleen yltyessä leirimme vähiten huonoksi arvioituun kohtaan. Järvinäköalassa ei ainakaan ollut moittimista!

 

Yöllä havahduin kovaan sateen ropinaan. Ilokseni huomasin, että olin onnistunut asettelemaan tarpin niin, että mistään ei valunut vettä riippumattoon. Mitenkähän teltassa pärjäiltiin? Ulkoteltan pieni reikä oli jäänyt paikkaamatta. Hetken päästä muistin, että olin laittanut takkini roikkumaan riippumaton ripustuskoukkuun, joka oli aika lailla tarpin reunan kohdalla. Unenpöpperöisissä ajatuksissani huojennuin; takkihan pitää vettä. Seuraavaan kovaan ropinaan havahtuessani tajusin, että takin sisäpuoli ei todellakaan ole vedenpitävä ja että puhelimeni on takin taskussa. Sadetta oli kuitenkin jatkunut jo niin kauan, että valitsin mieluummin lämpimän makuupussin kuin keskiöisen vahinkojen tarkastelun. Aamulla totesimme tyytyväisinä, että olimme kaikki selvinneet sateesta kuivina - myös takki ja puhelin.

 

Toinen vaelluspäivä

Toinen vaelluspäivä valkeni harmaana. Päivän ohjelmana oli lähteä tutkimaan Olhavan suuntaa pelkät eväät ja ruuanlaittovälineet mukana. Leiri saisi jäädä paikalleen. Heti ensimmäisessä nousussa olin suunnitelmaan enemmän kuin tyytyväinen. Kipusimme jyrkkää kalliota ylös kaiteesta tukea ottaen. Nousut ja laskut olivat kipakoita mutta tunturimaisemiin verrattuna lyhyitä. Ja kallioille nousu palkittiin heti upeilla postikorttimaisemilla! Kulku oli todella hidasta, ja olisimme olleet valmiita lounaan laittoon jo runsaan kilometrin päässä Kuutin tulipaikalla. Siellä ei kuitenkaan ollut vesipistettä, joten teimme vain leivät ja tsemppasimme lapsia eteenpäin.

 

Reitti onneksi helpottui ja kulki osittain tietä pitkin Olhavan suuntaan. Kalliokiipeilijöiden suosiman Olhavanvuoren valloituksen heitimme jo suunnitelmista. Olhavan taukopaikka Olhavanlammen rannassa jyrkän kallion alapuolella oli upea! Onneksi emme olleet turhaan paikalle ponnistelleet. Laitoimme pasta carbonaran tulille ja lähdimme tutkimaan paikkaa. Kallionseinämän ääressä oli mielenkiintoisia kiipeilypaikkoja, joilta katselimme ylös todellisten kiipeilyharrastajien reiteille. Päivä alkoi kirkastua aurinkoiseksi.

 

Hyvän tauon jälkeen lähdimme samoja jälkiä takaisin. Paluumatkalla koukkasimme Mustanlamminvuoren näkötornille. Korkealta puiden yläpuolelta aukeni upea maisema järvelle ja metsiin. Ei ensimmäistäkään hakkuuaukeaa! Lapset olivat jo uuvuksissa, joten suunnistimme merkitsemätöntä reittiä tielle, jolla matka etenisi jonkin aikaa vähemmillä ponnistuksilla. Kuutinkanavan läheiset kalliot jäivät kuitenkin valloitettaviksi toistamiseen.

Näkymä Mustanlamminvuoren näkötornista.

 

Aamulla, kun ilma oli viileä, järvivesi oli tuntunut ihanan lämpimältä. Siitä unelmoimme koko päivän, ja niinpä painelimme leiriin päästyämme ensimmäisenä uimaan. Vesi oli kuitenkin yllättävän kylmää! Lapset viihtyivät uimassa pitkään, mutta me aikuiset puimme pikaisen pulahduksen jälkeen päällemme suunnilleen kaiken, mitä olimme mukaan ottaneet. Päivällinen maistui runsaan kuuden kilometrin retken jälkeen.

Yöllä sää pysyi selkeänä. Heräsin pian puolen yön jälkeen siihen, että palelin. Tästä tulisi pitkä yö. Tajusin pian, että jos makuupussi pingottuu tiukalle, tulee kylmempi. Kaivauduin syvälle makuupussiin ja jätin vain pienen ilma-aukon sen suulle. Jos jokin kohta kehossani osui makuualustan ulkopuolelle, palelin enemmän. Yritin siis pysytellä tarkasti alustan päällä makuupussi löysällä. Päätin alkaa kotiin päästyä edistää riippumaton alushuovan eli underquiltin hankintaa. Oli kuitenkin miellyttävää, että mihinkään ei sattunut niin kuin teltassa nukkuessa.

Kuutinkanavan uittoränni.

 

Kolmas vaelluspäivä

Kolmannen vaelluspäivän aamuna pakkasimme leiriä, kun Kuutinkanavalle rantautui kaksi kajakkia. Niistä nousi toinen kolmen sukupolven retkue: 10-vuotias lapsi, äiti ja vaari. He olivat yhden yön melontaretkellä Repovedellä ilman kovin mittavaa melontakokemusta. Jätin idean muhimaan itselleni tulevia reissuja varten. Me nostimme rinkat ja repun selkään ja lähdimme kohti Määkijää, josta olin Facebookin retkeilyryhmissä lukenut monia suosituksia. Saisimme nautiskella hyvästä uimarannasta ja viimeisen illan lettukesteistä. Matkaa ei ollut paljon, mutta edellisen päivän nousut ja laskut tuntuivat jaloissa. Pienin retkeilijä ei meinannut jaksaa mitään. Napsimme polun varren mustikoita ja yritimme tsempata lasta eteenpäin hyvällä ja pahalla. Polkua oli runsaan kilometrin matka ja tietä saman verran.

Määkijään tullessa huomasimme, että joku oli täälläkin vallannut riippumatolleen paraatipaikan laiturin ja nuotiopaikan äärestä, vaikka vähän kauempana kuusimetsän leiripaikoilla oli pelkästään tilaa. Varasimme rinkoilla itsellemme leiripaikan, jolla kuusenjuuret haittasivat vähiten, laitoimme lapset uimaan ja aloimme tehdä ruokaa. Kaivolle kulkiessani näin sen, mitä olin koko päivän toivonut: vaskitsan. Se antoi kaikessa rauhassa kuvata itseään. Kun kymmenen minuutin kuluttua tapasin puupinon vieressä kyyn, tuli vähän epämukava olo. Mitähän uimarannalla oli? Nuotiopaikalla lapsiperheen äiti kertoi heidän nähneen ruokataukonsa aikana jo kaksi rantakäärmettä ja kyyn. Veden rajassa venyi iilimato. Perhe peruutti suunnitelmansa Määkijässä yöpymisestä.

Vaskitsa!

 

Söimme lounasta vaitonaisina ympäristöämme tarkkaillen. Kun lapset lähtivät laiturille, äiti kysyi, mitä olin paikasta mieltä. Hän oli nähnyt kyyn vähän eri paikassa. Kello oli vasta puoli kolme, ja päivä tuntui pitkältä jatkuvaan valppaana olemiseen. Yksi käärme oli nähty vesillä, joten siinä meni ilo uimisestakin. Yhteistuumin lasten kanssa päätimme jatkaa matkaa. Autolle olisi enää 1,6 kilometrin kävely ja pieni köysilossimatka. Käärmehavainnot ja toisaalta vähän jännittävä ajatus käsivoimin taitettavasta lossimatkasta laittoivat askeliimme vauhtia, tosin otin pienimmän retkeläisen repun kantaakseni. 

Ketunlossi.

 

Lossi olikin hauska! Töitä sen liikuttamiseen sai kyllä tehdä tosissaan, vaikka meitä oli kaksi riuskaa naista vetämässä köyttä. Ennen kajakkireissua on ehkä nosteltava vähän puntteja. Leiripaikkoja ei matkan varrella enää ollut, joten kävelimme suoraan autolle asti. Kilometrejä tälle minivaellukselle kertyi kaikkineen 14. Kello oli neljä ja olin nukkunut niin huonosti, että kotiin asti en samana päivänä kykenisi ajamaan. Otimme suunnan Vääksyn kanavalle neuvoa-antavien jäätelöannosten ääreen.

Monivaiheisen googlaamisen ja pyörittelyn jälkeen päädyimme puskaparkkiin Evon retkeilyalueen laitamille Iso-Taruksen rannalle. Kun olimme saaneet leirin pystyyn, muistimme, että vettä meillä ei ollut järin paljon. Paikassa ei ollut kaivoa. Päätimme kuitenkin tulla toimeen sillä, mitä oli. Lapset painelivat järveen ja minä aloin paistaa lettuja. En muistanut, mitä hohtoa siinä oli tarkoitus olla. Gluteeniton taikina ei pysynyt yhtään koossa ilman kananmunaa. Voita olimme kuitenkin kantaneet mukanamme reilusti, ja se antoi lettuihin makua niin, että söimme lettukökkäreet hyvällä halulla.

 

Hippihenkiset kanssaretkeilijät eivät vielä kymmenen jälkeen osoittaneet minkäänlaisia hiljenemisen merkkejä, joten tungin suosiolla korvatulpat korviini ja ryömin hyönteisverkon sisälle riippumattoon. Ymmärsin nyt olla kaivautumatta makuupussiin ihan kokonaan; en hengittänyt kosteaa ilmaa pussin sisään vaan suoraan pussinsuun hengitysaukosta ulos. Ja nukuin kuin tukki! Illalla oli syntynyt ajatus palata kotiin Pyynikin näkötornin kautta, mikä vaati aamulla vähän toimenpiteitä. Onneksi olin varannut auton takakonttiin sivistykseen kelpaavat vaatteet ja hiusharjan, koska eihän sitä koskaan tiedä, mihin päätyy. Kävimme kaikki järvessä liottamassa hiet ja enimmät savunhajut pois. Järvessä aamuauringossa hiuksiani huuhtoessa tuntui, että olin aivan Suomen kesän ytimessä.

 

Day after

Tällä vaelluksella oli kaksi isoa kysymysmerkkiä: 6-vuotias retkeilijä sekä yöpyminen riippumatossa. Riippumattoretkeily menee jatkoon, mutta palelemisongelmaa pitää vähän ratkoa. Pienin retkeilijä ei sen sijaan lähde vielä lähivuosina uudestaan vaeltamaan vaikka päiväretkillä ihan hyvin pärjääkin. Repoveden kansallispuisto järvineen, kallioineen ja metsineen oli hieno ja monipuolinen. Kohokohtia mielestäni olivat Olhava ja Mustanlamminvuoren näkötornista avautuvat maisemat. Välimatkat olivat lyhyitä, mutta maasto oli paikoin niin haastavaa, että kilometri tuntui kolmelta. Repovesi on Etelä-Pohjanmaalta lähtiessä vähän vaivalloisen matkan takana ja se on varsin ruuhkainen kansallispuisto. Maisemat ovat kuitenkin niin kansallisromanttiset, että on ne ainakin kerran elämässään nähtävä!