Kolmen sukupolven vaellus Pallastunturilta Ketomellaan

Kun viime kesänä valmistauduin poikani kanssa Karhunkierrokselle, kävi ilmi, että äitiänikin kiinnostaisi lähteä vaeltamaan. Aloimme syksyn tullen haudutella yhteistä reissua tälle juhlavuodelle, kun äiti täyttäisi 70 vuotta, minä 40 ja poikani 10. Ajoitus olisi erinomainen; äiti on vielä hyvässä kunnossa, ja poikani suostuu vielä lähtemään mukaan ja jaksaa jo kävellä pitkiä matkoja rinkan kanssa. Kohdetta haeskeltiin pitkin kevättä. Toivoin tälle reissulle tunturimaisemaa, mutta päivämatkat eivät saisi ylittää kymmentä kilometriä. Kartanlukutaitoakin meillä on, mutta silti tuntui hyvältä suunnata jonnekin, missä olisi muitakin. 

Lopulta otin tarkempaan syyniin Hetta-Pallas-reitin. Kokonaisuudessaan se olisi liian pitkä, mutta reitille ja sieltä pois pääsee väliltäkin. Tavoitteeksi muodostui noin 36 kilometrin vaellus Ketomellasta Pallastunturille. Neljälle päivälle jaettuna päivämatkoista ei tulisi liian pitkiä. Jonkin aikaa mietimme sitä logistiikkaongelmaa, että lähtö olisi paikasta A ja tulo paikkaan B, mutta pähkäilyn sai lopettaa, kun isäni innostui lähtemään asuntovaunun kanssa kalaan Ounasjoelle vaelluksemme ajaksi.

Isä ja äiti ovat tottuneita puskaparkkikaravaanareita. Vaadin kuitenkin päästä sellaiseen yöpaikkaan, jossa saisi käydä lämpimässä suihkussa vielä ensimmäisen vaelluspäivän aamuna. Niinpä vietimme yön Kyrön lomassa Vuontisjärven rannalla.

Ensimmäinen vaelluspäivä

Sääennusteet olivat olleet tiiviissä tarkkailussa jo pari viikkoa. Näytti siltä, että sää olisi kaunein ensimmäisenä vaelluspäivänämme, ja sen jälkeen pisko olisi herkässä. Aloin edellisiltana miettiä, pitäisikö meidän sittenkin suunnata tunturiin heti alkajaisiksi eikä kuluttaa poutapäivää siihen, että kävelemme alhaalta Ketomellasta Hetta-Pallas-reitille. Aamulla päätimme toimia juuri niin. Lähtö olisi hotelli Pallaksen pihasta ja lähtisimme kulkemaan reittiä pohjoiseen.

Oma rinkkani painoi lähtiessä noin 18 kiloa, äidin 12 ja poikani 6. Erityistä huomiota oli kiinnitetty siihen, että emme ottaisi äidin kanssa mukaan samoja tarvikkeita. Ruokaa meinasikin tulla mukaan turhan paljon, kun molemmat olivat haalineet hyviä vaelluseväitä kaupoissa kulkiessaan.

Aloitimme vaelluksen aamupäivällä nousulla kohti Pallastunturin satulaa. Jännittävää! Polku oli sorastettu ja helppokulkuinen, mutta suunta oli ylös. Päiväretkeläisiä oli liikkeellä paljon. Lämmintä oli vain vähän yli 10 astetta mutta ei tuullut. Päällimmäiset vaatteet sai riisua pois, kun keho lämpeni. Mutta vain muutaman sata metriä kuljettuamme äiti jo puuskutti kaksinkerroin, vaikka nousua oli yllin kyllin jäljellä. Jatkoimme taas nousemista, mutta äiti pysähtyi yhä uudestaan tasaamaan hengitystä ja keräämään voimia. Eihän tästä mitään tulisi. Olisiko sittenkin niin, että teemme tämän vaelluksen kahdestaan poikani kanssa?

Parin kilometrin nousun jälkeen pysähdyimme tunturin rinteelle ja rupesimme paistamaan Trangialla pitsaa rieskapohjilla. Maisema Ylläksen suuntaan oli jo aivan huikea! Äiti oli lounastaukoon mennessä kehittänyt selviytymisstrategian. Reitti oli merkitty sadan metrin välein olevilla tolpilla, ja jokaisen kohdalla hän pysähtyi tasaamaan hengitystä. Niin mentiin taas sata metriä eteenpäin.

 

Pallastunturin kerojen väliseen satulaan päästyämme äiti ja poikani jäivät lepäämään siksi aikaa, kun kipaisin ilman rinkkaa Taivaskerolle. Olympiatulen sytyttämisestä siellä tuli sentään tässä kuussa 70 vuotta! Huipulta oli mykistävät maisemat erityisesti Ylläksen ja Ounastunturin suuntaan.

Taivaskerolla sytytettiin olympiatuli 6.7.1952.

Pallaksella sorabaana loppui ja vaihtui kivikkoiseksi poluksi. Väkeä ei ollut enää ollenkaan niin paljon. Huojennuimme kaikin, kun äidin kulkeminen muuttui sujuvaksi tasaisessa ja laskuvoittoisessa maastossa. Pojan jaksaminen meinasi sitä vastoin olla vähissä, mutta vähän kerrallaan pääsimme eteenpäin. Iloa toi "vaelluskoirien" laskeminen. Päivän tavoitteena oli Rihmakurun kota.

Alhaalla kurussa näytti vellovan sadepilvi. Kun olimme saaneet kodan silmiimme, alkoi hiljakseen piskotella. Juuri ennen kotaan astumistamme alkoi sataa kunnolla. Useampi seurue piti kodassa sadetta, mutta yöksi ei ollut jäämässä muita kuin me. Telttapaikkojakin olisi ollut hyvin, mutta ei huvittanut kastella telttaa heti ensimmäisenä yönä. Viittojen mukaan ensimmäisen päivän matkamme oli 10 kilometriä, mutta urheilukello näytti ilman koukkausta Taivaskerolle 8 km.

Toinen vaelluspäivä

Toisen vaelluspäivän alkajaisiksi nousimme Jäkäläkeron rinteelle. Tunnelma oli huomattavasti kevyempi kuin edellispäivänä, vaikka päivämatka olisi 10 km. Edelleenkään ei juuri tuullut, mutta hyttysiä tai muita verenimijöitä ei silti ollut paljonkaan. Yöllä oli satanut reilusti, mutta nyt sää oli taas poutainen. Bongasimme taakse jääneen Pallastunturin kurusta lumisen laikun. Näkymää riitti kauas. Itse nautin maisemista täysin siemauksin, mutta matkaseuralaisteni mielestä ne pysyivät liian pitkään samoina.

Näkymää Nammalakuruun Pallastunturille päin.

 

Lounaspaikkamme oli Nammalakuru. Jo edellispäivänä olimme huomanneet, että retken luksuselementit, voisiivu sekä kuivattu hirven jauheliha ja kanasuikaleet, olivat jääneet asuntovaunun jääkaappiin. Nappasin Rihmakurun kodan hyllyltä mukaan soijarouhetta parin aterian tarpeisiin. Italianpataan se sopikin oikein hyvin.

Montellin maja.

 

Jo kilometrin päässä nökötti legendaarinen Montellin maja takanaan uusia retkirakenteita. Siellä täytimme vesivarastot, koska edessä olisi kahden tunturin ylitys eikä seuraavan yöpaikan vesitilanne olisi häävi. Päiväretkeläisiä oli liikkeellä jonkin verran mutta vaeltajia ei paljonkaan. Hetken voimia kerättyämme lähdimme nousemaan Vuontiskerolle. Taivaalle oli kerääntynyt sadepilviä, ja pian saimme kaivaa sateenpitävät takit esiin. Nouseminen kävi voimille. Kivinen polku oli raskasta kulkea, ja tämän tunturin jälkeen olisi vielä jyrkkärinteinen Lumikero ylitettävänä.

 

Poroaidan jälkeen nousu Lumikerolle eteni askel kerrallaan. Mietiskelin, että vaelluksella kyse on myös itsensä voittamisesta vähän samoin kuin pitkän matkan juoksussa; keho jaksaa yllättävän paljon, mutta mielensä kanssa taistelu voi käydä jopa ylivoimaiseksi. Mitähän mahtoivat vaelluskumppanini miettiä? En uskaltanut kysyä. Kaivoin lapselle suklaata. Huipun jälkeen edessä oli toinen, korkeampi huippu. Satoi. Laskeutumista piristivät pyöreät kanalinnun poikaset, jotka ilmestyivät eteemme polulle. Riekkoja? Emo huhuili hiljaa poikasensa turvaan. Vasta kotona selvisi, että kyseessä oli Lapin lintu kiiruna.

Lasku jatkui ja jatkui eikä Suaskurun kotaa näkynyt. Tuska! Entä jos sen makuupaikat olisi jo varattu? Suaskurussa ei olisi telttapaikkoja ja seuraavalle leiripaikalle olisi aivan liian pitkä. Olimme kaikki jo uupuneita kulkemaan. Puuttoman tunturin alapuolinen metsäinen taival tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Lopulta kota pätkähti eteemme. Tutuksi tullut vaeltaja teki lähtöä muuten tyhjästä kodasta ja lisäsi hiipuvaan hiillokseen puita meitä varten. Levitimme sateesta märkiä kamppeitamme kuivumaan ja laskeuduimme helpottuneina lämpimän kodan penkeille lepäämään. Haukkuivat edellispäivänä kotaa pimeäksi hyttysloukoksi, mutta kyllä se meille edusti päävoittoa.

Suaskurun kota.

 

Kolmas vaelluspäivä

Kolmas, lyhyemmäksi suunniteltu vaelluspäivä valkeni sumuisena ja pilvisenä. Laitoimme sateen kestävät kamppeet päälle, mutta Suastunturille noustessa takit sai riisua. Kuljimme pilvessä eikä taaskaan tuullut. Hetkittäin eteemme väläyteltiin upeaa tunturimaisemaa. Yön lepo oli tehnyt ihmeitä, vaikka joka paikasta kivistävässä ruumiissani toivoin, että enää kolmatta yötä ei tarvitsisi viettää kovalla puulaverilla. Suaskurussa ei ollut kenttää, joten tunturilla hoideltiin yhteyksiä ulkomaailmaan. Välissä tehtiin leivät, mutta kaikkineen taival tämän hieman matalamman tunturin yli sujui helposti ja nopeasti. Vastaamme tuli perhe, jonka kuulin jo kaukaa puhuvan ranskaa. Hymyilytti huikata erämaassa bonjourit.

Suastunturilla pilven keskellä.

 

Hannukuruun oli matkaa 5,4 km. Keittelimme lounaan isolla autiotuvalla. Sateista oli taas, mutta eipä ollut yöpaikkaamme Pahakuruun enää kuin 1,7 km. Maasto vehmaan kurun pohjalla oli erilaista kulkea: mahtavia kalliopahtoja, puroja, hiekkaistakin polkua. Pahakurun pieni autiotupa oli hienolla paikalla kuruun putoavan rinteen reunalla. Varasimme tuvasta nukkumapaikat, olihan yöksi luvassa taas reilusti sadetta. Teltta näytti jäävän kokonaan käyttämättä.

Tuvalta näimme kaikki tunturit, joiden kautta olimme kulkeneet, ja toisessa suunnassa avautui Ounastunturin alue. Huomenna olisi määrä jättää tämä kaikki taaksemme. Oli juhlallisen ohjelmanumeron aika: lätynpaisto! Vaikka voi oli unohtunut, olimme saaneet toisilta vaeltajilta pienenpienen pullon oliiviöljyä. Hillon äiti taikoi kiisselijauheesta. Paistinpannu oli hyvä, mutta pelkäsin polttavani tuulessa koko paikan, kun Trangian liekinrajoitinta ei voinut käyttää, koska silloin pannu ei lämmennyt tarpeeksi. Marinol loppui polttimesta pariin kertaan ja pannu ehti jäähtyä välissä, mutta saimme kuitenkin kalvakan lättykeon aikaan.

  

Neljäs vaelluspäivä

Neljäntenä päivänä heräsimme tavallista aikaisemmin ja pääsimme liikkeelle jo puoli kymmeneltä. Yöllä oli taas satanut, mutta nyt pilviverhossa oli aukkoja. Mönkijällä ajettava ura Ketomellaan kulki ensin suon laitaa ja laskeutui tunturikoivikossa parin kilometrin päästä Rouvijoelle. Olimme etukäteen vähän murehtineet sen ylitystä, mutta sen jo tiesimme, ettei se kunnon joki ollut kuin keväisin. Ensimmäisen haaran yli meni silta. Toisessa, kivisessä haarassakin virtasi runsaiden sateiden jälkeen vettä jopa sen verran, että vein ensin oman rinkkani toiselle puolelle ja palasin sitten auttamaan kanssavaeltajat yli.

Rouvijoelta mönkijäura nousi vielä Seiposelle tarjoten viimeiset näkymät tuntureille. Poro juoksi polulla meitä vastaan ja jäi tuijottamaan meitä hölmistyneenä. Sateen oli ennustettu alkavan puolen päivän aikaan, ja yritimme kiiruhtaa mahdollisimman pitkälle ennen sitä. Raskaat, tummat pilvet lähestyivät Pallaksen suunnasta vääjäämättä.

Seiposelta alas Hietajärvelle.

Hietajärven upea hiekkaranta.

 

Seiposen puuttomalta tunturiylängöltä pudoteltiin jyrkästi alas komealle mäntykankaalle. Suorastaan eksoottisen sinisenä kimalteleva Hietajärvi alkoi jonkin ajan päästä pilkahdella mäntyjen välistä. Keittelimme lounaan kodalla 5,7 km kävelyn jälkeen. Hiekkaranta olisi houkutellut uimaan, jos sää olisi ollut suosiollisempi. Puhelin ei onneksi löytänyt vielä kenttää, joten saimme vielä hetken nauttia ajattomuudesta ja tavoittamattomissa olemisesta. Juuri kun olimme syöneet ja pakanneet, sade pyyhkäisi järveltä. Päätimme odotella hetken ja katsoa, kestäisikö se kauan. Vielä oli edessä 2,7 km taival pikitielle ja sieltä muutama sata metriä asuntovaunulle. Selvisimme perille vain pienellä kastumisella. 

 

Day after

Varusteita ei edellisvuodesta tarvinnut juurikaan päivittää. Teltta ja äidin rinkka olivat lainatavaraa. Poika tarvitsi isommat vaelluskengät, mutta hänen Deuter Fox 30 -rinkkansa vain säädettiin uudelleen "vuosikasvun" mukaan. Itse ostin kokeeksi merinovillaisen T-paidan. Se osoittautui loistavaksi varusteeksi! Se ei alkanut haista niin kuin tekniset vaatteet ja kuivui hujauksessa. Erillisiä sadevaatteita meillä ei ollut, mutta Goretex-takit ja vettä hylkivät housut torjuivat sadetta hyvin. Ihan kaatosateeseen emme tosin joutuneetkaan.

Olimme tyytyväisiä siihen, että kuljimme reitin toisin päin kuin oli alun perin ajatus. Saimme nauttia tunturimaisemista hyvän sään aikana, ja kulku myös keveni pariksi viimeiseksi päiväksi. Oli hyvä, että viimeisenä päivänä oli myötämaa, helppo polku ja erilaiset maisemat. Tuntureilla kulkeminen oli rankempaa kuin täällä tasamaalla muistaakaan. Mielessä ei pyörinyt juuri muuta kuin perusasioita: syöminen, juominen ja nukkuminen. Ehtii sitä syvemmälle myöhemminkin.