Kolmen sukupolven retkellä Seitsemisessä

Kuukausi sitten huomasimme, että nelivuotiaamme jaksoi kävellä retkellä jo neljän kilometrin matkan. Tästä riemastuneena aloin suunnitella syysloman perheretkeä päiväretkietäisyydelle mutta kuitenkin naapurikuntia kauemmas. Kohteeksi valikoitui Seitsemisen kansallispuisto Ikaalisten ja nykyisen Ylöjärven alueella. Kartan ja reittikuvauksen perusteella 6,3 kilometrin mittainen Torpparin taival vaikutti monipuolisuudessaan vaivan arvoiselta. Lähtöpisteeksi päätimme Multiharjun parkkipaikan, jolloin reitin puoliväliin osuisi nuotiopaikka ja loppumatkan välietapiksi Koveron perinnetila.

Syysloman säät vaikuttivat ennusteiden mukaan niin epävakaisilta, että hyödynsimme heti loman ensimmäisen päivän, jolloin paistoi aurinko. Tuuli oli kylläkin kova ja kylmä. Lähdimme heti aamulla kotoa ja poimimme mummin matkalta kyytiin. Perille päästyämme automatkaan väsyneet lapset kirmasivat onnellisina aarniometsässä. Oli tekemistä saada heidät pysymään polulla! 

 

Puolentoista kilometrin kohdalla alkoi kuulostaa siltä, että lounaan tarvetta siirtävä eväsleipätauko olisi tarpeen. Perustimme taukopaikan sammaleiselle kalliolle. Haukilammen nuotiopaikka tulisi vastaan noin kolmen kilometrin kohdalla. Evästelystä huolimatta matka meinasi olla vakiintuneeseen lounasaikaan tottuneille lapsille pitkä. Onneksi ohikulkevien retkeilijöiden koirat piristivät lasten tunnelmia.

 

Tulimme Haukilammelle juuri sopivasti ehtiäksemme valtaamaan osan nuotiopaikasta käyttöömme. Laitoin heti ruuan tulille, vaikka lapset elpyivätkin saman tien, kun ei tarvinnut taittaa matkaa. Kahvi valmistui samalla, kun ruokailimme, ja sen jälkeen laitoin paistumaan edellisen perheretkemme jälkiruokahitin, kaura-puolukkapaistoksen. Vaniljakastikkeella kuorrutettuna se herätti samalla nuotiolla touhunneissa makkaranpaistajissa jo suoranaista annoskateutta. Jonkinlainen meriitti lienee retkikokkauksissa saavutettu!

 

Paluumatka täydellä vatsalla sujui huomattavasti alkumatkaa mukavammin. Toki matka oli pienimmälle retkeläiselle pitkä, ja hän saikin välillä kyydin isän reppuselässä. Loppumatkan välietappina oli Koveron perinnetila, jonka riiheen pääsi kurkistelemaan, vaikka muut ovet olivat kiinni. Onneksi mukana oli maalaistalossa kasvanut äitini, joka osasi selittää riihen tarkoituksen ja toiminnan lapsille, vaikka olikin sisarussarjansa nuorimpana ainoa, jonka ei riihellä ollut tarvinnut tehdä töitä. 

 

Koveron tilan jälkeen pääsimme vielä hetkeksi aarniometsään. Lapset kulkivat mielikuvituksensa lumoissa koko loppumatkan, enkä ihmettele; eihän sellaista metsää usein näe, missä puut saisivat rauhassa kasvaa. Pitkän taipaleen lopussa kahdella pienimmällä oli vielä virtaa juosta autolle. Tasainen moottorin hurina teki kylläkin pian tehtävänsä.