Syysyö Kauhanevan lintutornissa

Vaelluksesta jäi sellainen nälkä, että oli toivottavaa päästä vielä tänä syksynä yöretkelle. Luin inspiraatioksi Jenni Räinän Kulkijat - naisia metsissä, soilla ja tuntureilla ja Liisa Louhelan Sata yötä ulkona. Ensimmäinen jätti päällimmäiseksi ajatuksen luonnonsuojelusta ja lähiluonnon merkityksellisyydestä. Jälkimmäisessä perheenäiti otti vastaan haasteen nukkua vuoden aikana sata yötä ulkona. Jos sellaiseenkin joku pystyy, niin kai itsekin pystyisin irrottamaan yhden yön omalle reissulleni. 

Teltassa on nyt nukuttu, joten olisi aika kokeilla jotain muuta. Taivasalla? Laavussa? Jostakin tuli mieleen vanha unelma: yö Kauhanevan lintutornissa Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistossa. En ollut ennemmin nukkunut ulkona yksin, joten oli vaikea arvailla, miten pärjäisin. Porukassa ei pelota, mutta yksin ollessa vilkas mielikuvitukseni saattaisi saada vaikka mitkä pimeän pedot irti. Olin kuitenkin haastanut itseni eikä perääntyminen tullut kysymykseen.

Yöksi oli luvassa nolla astetta lämpöä. Koska palelin jo kesällä Karhunkierroksen pariasteisessa yössä, pakkasin mukaan untuvamakuupussini (comfort limit 0 astetta) lisäksi vanhan kuitupussini (comfort limit 8 astetta). Ilmatäytteisen makuualustan alle otin kaksi ohutta solumuovista alustaa, koska tornin ylätasanteen lattialautojen välistä tulisi kylmää. Vaatetavaraa en tarvinnut mukaan paljonkaan, ja ruuaksi riitti ilta- ja aamupala. Aurinko laskisi puoli yhdeksältä, joten otin otsalampun lisäksi vielä tehokkaan taskulampun. Teltan otin autoon siltä varalta, että joku olisi sattunut saamaan saman yöpymisidean. 

 

Seitsemän aikaan parkkipaikalla Kauhajoen päässä oli neljä autoa. Kävin varmistamassa tornin sopivan yöpymiseen. Katto peittäisi ikävä kyllä tähdet, mutta saattaisivathan ne puolipilvisellä säällä olla peitossa muutenkin. Jätin rinkan tornin juurelle ja lähdin tutkimaan, minne asti kannattaisi aamulla kävellä auringonnousua katsomaan - milloin siis pitäisi nousta. Porukkaa tuli vastaan sen verran, että laskeskelin parkkipaikalla olleiden autojen täyttyvän heistä. Ilta-aurinko syvensi syksyyn taipuvan maiseman upeita värisävyjä.

Takaisin tullessani nuotiolla istunut porukka oli lähtenyt. Tulipaikka oli vielä lämmin, ja sain vähällä vaivalla nuotion syttymään uudelleen. Jätin nuotiopizzat paistumaan ja kävin tornissa nostamassa makuupussit pois pusseistaan "ilmaantumaan". Ihme kyllä pizzat eivät kärventyneet, vaikka puuhasin välissä muuta. Kurkiaurat kokoontuivat suolle yölevolle, kun nautiskelin iltapalaa nuotiolla.

 

Aurinko laski ja pimeys tiivistyi ympärillä vähitellen. Oli aika kohdata tosiasiat. Ajatus yöstä maanrajassa olisi pelottanut, koska susilaumat ovat seudullamme arkinen tosiasia. Torni tuntui kuitenkin turvapaikalta, vaikka vaikutti siltä, että olin ainoa ihminen ties miten monen neliökilometrin alueella. Tuli kyllä mieleen, että tornin kattorakennelma saattaisi olla lepakoille mieleen. Syksyinen kosteus pani miettimään, mihin laittaisin vaatteet yöksi, että saisin ne aamulla kuivana päälle.

Iltatoimien jälkeen nousin torniin. Otsalamppuni ei vaikuttanut houkuttelevan kuin yöperhosia. Päädyin viikkaamaan suurimman osan vaatteista makuupussin pohjalle. Laitoin untuvapussini kuitupussin sisään, hyppäsin silkkilakanaan ja sujahdin pussien suojaan. Siellä oli lämmin, melkein liiankin lämmin. Kurjet pitivät ääntä, ja jonkin sorsalinnun töötötys kajahti silloin tällöin. Kerran säikähdin ääntä, joka paljastui vatsani murinaksi. Se resonoi ilmatäytteisessä makuualustassa ja kuulosti kahden makuupussin sisällä karmaisevalta. Tiesin kyllä, etten päätyisi uneen, vaikka miten ajattelisin mukavia asioita ja rentouttaisin itseni. Hyvää asentoa piti hakea, koska aamuisen koronarokotuksen pistokohta jomotti toisessa olkavarressa. Lämpö laski varmaankin nollan tienoille, mutta nautin epämääräisessä valveunessanikin makuupussien suloisesta lämmöstä. Johonkin aikaan yöllä jossakin kaukana mylväisi hirvi. 

Viideltä havahduin haukahdukseen. Koira? Ei, asutus oli liian kaukana. Kettu? Sameaääninen haukahdus kuului uudestaan aivan tornin alapuolelta. Mieleeni työntyi poikani taannoinen kysymys: "Haukkuuko sudet?" Nyt ei ollut sopiva hetki googlata, koska otus haukahteli sinnikkäästi pimeydessä alapuolellani. Komensin sitä lähtemään, mutta mokoma ei totellut. Sen sijaan vähän kauempana vastasi toinen, käheä-äänisempi. Siinä vaiheessa adrenaliini lähti virtaamaan, ja oli täysi työ pitää ajatus järkevänä. Todennäköisyys sille, että verenhimoiset pedot kapuaisivat torniin raatelemaan minut, oli kuitenkin yhä häviävän pieni. Etsin makuupussini uumenista otsalampun ja sen valossa rinkasta taskulampun, ja könysin makuupusseistani pois. Haukahtelut siirtyivät metelöidessäni kauemmaksi. Pyyhin tornista päin lampun valokeilalla maastoa suunnasta, johon äänet olivat kadonneet, mutta mitään ei enää näkynyt. Sen päätin, että pimeään metsään en lähde, vaikka kello jonkin ajan päästä herättäisi lähtemään suolle auringonnousua katsomaan. Nouskoon rauhassa. 

Kuudelta totesin maiseman kuitenkin valjenneen ja olon tasoittuneen sen verran, että aloin kiireen vilkkaa laittaa kamppeitani kasaan, etten menettäisi ihan koko näytöstä. Tuli mieleen Tove Janssonin sanat: "On yöllä kamalakin kamalampi, aamulla toisin päin." 

Olin myöhässä. Aurinko valaisi jo paikan, jossa olin ajatellut sen nousua odottaa. Huomasin, etten ollutkaan yksin. Kauhalammen rannalla oli useitakin ihmisiä järjestelmäkameroineen. Ja upea näky olikin; peilityynen lammen yllä leijui yhä vähän usvaa ja nousevan auringon värit kertautuivat pilvissä.

Kun olin tallentanut puhelimeeni sen, mitä vielä oli auringonnoususta tallennettavissa, virittelin aamupalatarpeet pöydälle ja ryhdyin kahvin- ja puuronkeittoon. Joku pariskunta kulki ohi, mutta sitten laskeutui rauha sekä ympäröivään maisemaan että mieleen. Kahvi tuoksui ja minut ympäröi mitä kaunein alkusyksyn suomaisema. Kurjet jatkoivat matkaansa etelään. Oli pakko vähän laulaa. 

"Then I am still and wait here in the silence

Until You come and sit awhile with me."