Karhunkierroksella 9-vuotiaan kanssa

Viime kesänä se tuli: ymmärrys siitä, että esikoiseni on tarpeeksi iso lähtemään vaellukselle. Tähtäimeen laitettiin osa Karhunkierroksesta kesällä 2021, jolloin hän olisi 9-vuotias. Alkoi varusteiden hankinta ensin itselleni ja sitten kasvavalle lapselle. Nuoruuden vaellusreissuni olin tehnyt opiskelijabudjetin varusteilla eivätkä niihin liittyvät muistot ole valoisia. Tärkeimmät uudet hankinnat vuoden mittaan olivat kunnon rinkat, Gore-Tex-takit ja vaelluskengät molemmille sekä itselleni untuvamakuupussi - olinhan edellisellä vaelluksellani kesäkuussa 2008 noussut viimeiseen vaelluspäivään varusteet märkinä ja lunta teltan katolla.

Matkaan oli määrä lähteä kotoa sunnuntaina 1.8. Erinäisten muutosten jälkeen tarkoitus oli vaeltaa neljässä päivässä kolmisenkymmentä kilometriä Hautajärveltä Kiutakönkäälle. Seurasin silmä kovana sääennusteita, jotka reissun lähestyessä sinnikkäästi näyttivät rankkasadetta ja myrskytuulta toiseksi vaelluspäiväksi. Lopulta päädyin siirtämään reissua kahdella päivällä eteenpäin, jolloin myrsky osuisi ajopäivään ja saisimme siitä enää rippeet maastoon lähtiessämme.

Katsoessamme ensimmäisen vaelluspäivän aamuna hotellihuoneen ikkunasta ulos puut huojuivat kovassa tuulessa edelleen ja purot virtasivat asfaltilla. Päätimme kuluttaa vielä aamupäivän hotellilla ja tähdätä kahdesta Karhunkierrokselle vievästä bussista myöhäisempään. Odottelu oli tappavan tylsää. Jossain vaiheessa lähdimme kuluttamaan aikaa Oulangan luontokeskukselle, jonka pihaan automme jäi vaelluksen ajaksi.

Lopulta kello tuli yksi ja hyppäsimme luontokeskuksen pihasta rinkkoinemme linja-autoon, joka vei meidät Sallan puolelle Hautajärvelle Karhunkierroksen aloituspisteeseen. Kaiken visioinnin, suunnittelun, pakkaamisen ja uudelleen pakkaamisen jälkeen oli mahtavaa olla lopulta oikeasti astumassa vaellusreitille! Satoi hiljakseen edelleen ja lämmintä oli ehkä seitsemän astetta, mutta tuuli oli onneksi myötäinen. 

Ensimmäinen taukopaikkamme oli jo puolen kilometrin päässä, koska lounas oli syömättä. Kotona kuivatun ja Trangialla ja jokivedellä henkiin herätetyn kanakastikkeen voimalla oli hyvä lähteä matkaan. Reilu neljä kilometriä kuljettiin ensin kansallispuiston ulkopuolella. Napsimme valtavia mustikoita polun varrelta. Reitti kulki pääasiassa metsissä ja soilla. Tiesin toki etukäteen, että ensimmäisen päivän maisemissa ei olisi hurraamista, mutta eipä ollut säässäkään. Sade latisti tunnelmaa eikä tauoilla huvittanut kauaa istuskella. Oli vähän työlästä pitää omaa ja lapsen mielialaa korkealla.

Perttumakosken viitta tuli vastaan 6,8 km päästä. Olimme kylmäksi ennustetusta yöstä huolimatta unelmoineet laavuyöstä, joten marssimme suoraan rantaan tsekkaamaan laavun tilanteen. Se oli kuitenkin jo varattu, joten lähdimme etsimään telttapaikkaa. Se ei ollut mustikkaa kasvavassa rinteessä ihan helppo homma! Lopulta teltalle löytyi melko tasainen, pehmeä mutta sateiden jälkeen hyvin märkä kohta. Tulin nopeasti siihen tulokseen, että seuraavaksi olisi aiheellista uusia teltta; perintöteltta päästi jonkin verran kosteutta pohjakankaan läpi.

Sää poutaantui iltaa kohti juuri niin kuin oli ennustettu. Kävimme laavulla keittelemässä makaronit ja kastikkeen kuivatusta jauhelihasta. Keitin myös Savinajoen vettä seuraavan päivän juomatarpeisiin. Teltat lisääntyivät alueella vähitellen, mutta telttaamme ei kuulunut mitään muuta kuin kosken kohinaa. Päivä oli ollut kylmä ja yö oli vielä kylmempi. Tarkenimme merinovillakerrastoissamme ja villasukissamme kuitenkin. Lapsi veteli onnellisena 11 tunnin yöunet. 

Keittelimme aamupuuron ja kiisselin, tiskasimme ja purimme leirin. Kaikkeen tuhraantuu vaellusolosuhteissa uskomattoman paljon aikaa! Lopulta vähän ennen yhtätoista pääsimme lähtemään. Olimme yrittäneet varjella kenkiä kastumiselta, mutta pojan kengät olivat silti sisältä vähän kosteat. Koska mistään ei tulisi mitään, jos jalkoihin tulisi hiertymiä jo tässä vaiheessa matkaa, turvauduimme ”Laihian Gore-Texeihin”: muovipussi jalkaan kuivan sukan ja kostean kengän väliin. 

Oli jo melkein nälkä, joten otimme matkaevääksi pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Melko pian keittelimme puron äärellä lounaaksi ”jauhelihaperunasoselaatikkoa” ilman laatikkoa eli sekoitimme kuivattua jauhelihaa ja mummonmuusia. Maistui! Matka alkoi taittua sujuvasti auringossa ja vähän alle 20 asteen lämmössä. Toivoimme pääsevämme seuraavaksi yöksi Savilammen autiotupaan, joten pidimme kohtuullista vauhtia yllä ollaksemme perillä ennen iltaa.

Rupakivi.

Keskellä Savinajokea törröttävää Rupakiveä ehdimme jo tovin odotella ennen kuin viitta kuuden kilometrin kohdalla lopulta tuli. Jätimme rinkat ylös ja lähdimme varovasti jyrkkää rinnettä alas katsomaan veden ja jään kuluttamaa kivenjärkälettä. Rupakiven jälkeen pidimme hyvän tauon Vasaojan laavulla. Matkaa Savilammelle oli vielä yli kolme kilometriä, ja se olikin pitkälti mäkistä juurakko- ja kivikkopolkua. Parinsadan metrin matka tuntui hankalassa maastossa melkein kilometriltä. Odotin perille pääsyä jo yhtä kovasti kuin matkaseurani. 

Savilammen autiotupa Oulankajoen rannalla.

Savilammen autiotupa vuolaana virtaavan Oulankajoen rannalla tuntui keitaalta! Olimme tuvassa ensimmäiset ja saimme oman huoneen. Edellispäivänä kastuneet varusteet pääsivät kuivumaan. Muovipussiviritelmät pojan kengissä olivat toimineet loistavasti! Hetken levon jälkeen laitoimme tropical padan kuivatun broilerin kera tulille. Sen voimalla kävimme vielä jalkoja mukavasti tuulettavilla crocseilla kävelyllä upeissa maisemissa Oulangan kanjonilla. Maaston ja kenkävalinnan suhde ei ollut paras mahdollinen, mutta selvisimme nyrjähdyksittä.

Oulangan kanjoni.

Iltayö autiotuvalla oli yllättävän levoton, mutta toisaalta saimme tasalämpöisen yön ja varusteet kuivaksi. Lapsi vetäisi taas 11 tunnin unet. Pääsimme matkaan vasta puoli yhdeltätoista, vaikka ei ollut telttaa kasattavana. Heti Savilammen jälkeen saimme puhtaasta purosta pullot täyteen ihanan raikasta juomavettä. Hyvästi, keitetty ja tabletein puhdistettu pahanmakuinen jokivesi! Vastedes keskeltä metsää virtaavia kirkasvetisiä puroja olisi tiheään.

Taivalköngäs.

Lounastauon pidimme Taivalkönkäällä. Paikka oli upea! Perustimme keittiön ulos könkään partaalle, mutta jouduimme siirtämään kamppeemme sisälle autiotupaan, kun kevyt kesäsade alkoi kastella kunnolla. Söimme, pidimme sadetta ja lepäsimme rauhassa ennen riippusilloille jatkamista. Seuraava yö menisi teltassa, joten majapaikan varaamisen kanssa ei ollut kiirettä.

Taivalkönkään autiotupa.

Neljän aikaan saavuimme noin kahdeksan kilometrin päivämatkan jälkeen Runsulammelle. Saimme valita päältä telttapaikan, koska muita yöpyjiä ei vielä ollut paikalla. Väsyneiden jalkojen liottaminen kylmässä Oulankajoessa oli ihanaa! Oli sopivan rauhallista peseytyä muutenkin - päivä oli ollut lämmin ja hiostava. Kylläpä virkisti! Mieli oli kevyt, koska matkaa luontokeskukselle oli jäljellä enää vähän ja kaikki oli sujunut mainiosti. Heittelimme veteen kiviä ja ihmettelimme eri kokoisia kaloja, jotka uivat uteliaina lähellemme rantaveteen.

Oulankajoki.

Heräsimme varhain. Yö oli ollut lämmin, ja tällä kertaa makuupussin sisällä piti ensin riisua ja sitten aamuyöstä herätä pukemaan. Pääsimme kevein askelin matkaan jo puoli kymmeneltä. Täytimme vesipullot puhtaassa purossa pian Runsulammen jälkeen. Taukoja ei suuremmin pidetty. Sääreni etuosassa alkoi kylläkin tuntua sama kipu, jonka juuri ennen reissua olin saanut särkylääkkeellä, kipugeelillä ja venyttelyllä kuriin. 

Koko matkan olimme odottaneet poroja, ja nyt lopultakin näimme emon ja suloisen vasan. Näytti siltä, että voisimme posottaa ilman pidempiä taukoja koko 4,5 kilometrin matkan luontokeskukselle. Ohitimme Oulangan leirintäalueen, ja päästin tietoisuuteeni ajatuksen luontokeskuksen valmiista ruokapöydästä. Lapsi kuitenkin halusi syödä lounaan metsässä, joten ei auttanut kuin koota perintö-Trangia vielä kerran kilometriä ennen määränpäätä.

Luontokeskuksella laitoimme rinkat autoon. Vaihdoimme vaelluskengät crocseihin ja voitelin säären kipugeelillä. Oli vielä huipennettava luontoelämykset Kiutakönkäällä! Kipu kaasujalassa oli yltynyt niin, että jäin lapsesta pahasti jälkeen. Palkinto nilkutuksesta oli kuitenkin upea! Istuimme rauhassa kuohujen partaalla ja olimme autuaan onnellisia.

Kiutaköngäs.

Onneksi autossa oli vakionopeudensäädin.

Reissussa parasta oli huomata, että poika todella jaksoi ja että me todella pärjäsimme vain sillä, mitä kannoimme mukanamme. Tähänastiset vaellukseni olen mennyt ison porukan mukana enkä koskaan reissusta vastuullisena aikuisena. Itseluottamus vaellushommissa kasvoi huimasti. Meillä ei mielestäni ollut mukana mitään liikaa eikä myöskään liian vähän; pojan rinkka painoi lähtiessä viisi kiloa ja minun 15. Tärkein oivallus lapsen kanssa vaeltamisesta oli se, että matka on viisasta suunnitella sellaiseksi, että sen itse jaksaa kevyesti. Silloin on voimia tarvittaessa kannatella lasta vaikeiden hetkien yli.