Talvipyöräilyä Saariselällä

Olen elänyt maastopyöräilyssä kuivaa kautta sen jälkeen, kun syyskuussa pyöräilimme Seinäjoelta polkuja pitkin Kurikkaan. Reissu oli pitkä ja rankka ja minulle teknisesti liian vaativa, eikä sen jälkeen ole huvittanut koko laji. Talvilomalla lähdimme Saariselälle. Siellä talvipyöräily on ottanut isoja harppauksia eteenpäin, ja reittejä löytyy kymmeniä kilometrejä Kiilopäältä Kaunispäälle. Olihan niitä testattava, kun maastopyöräilijäksi itsensä kuitenkin määrittelee.

Vuokrasimme 8-vuotiaan poikani kanssa läskipyörät. Poika on jonkin verran ajanut polkuja sulan maan aikaan mutta läskipyörällä tai ylipäänsä jalkajarruttomalla pyörällä ei koskaan. Lähdimme helpoksi merkittyä reittiä Kiilopäältä Kirkkokurun kautta Sivakkaojaa kohti. Olimme molemmat alkuun päästyämme aivan liekeissä! Ura oli lumipyryjen ja suojasään jälkeen huollettu huolellisesti ja pakkanen oli sen sopivasti kovettunut. Aurinko paistoi, ja lumihanki peitti kivet ja juurakot. Saatoimme keskittyä pelkästään nautiskeluun lumisissa ränneissä luonnon omalla pump trackilla.

Pian uralla edessämme seisoi pieni poro, joka lähti juoksemaan edellämme. Näytti siltä, että porot ovat kiitollisina ottaneet vastaan uudet kulkuväylät. Laskettelimme Sivakkaojan laavulle hymy huulilla, ja jatkoimme siitä vielä vähän eteenpäin. Sitten palasimme laavulle syömään eväitä. Siitä lähdimme Kiilopääntietä kohti ja sen toista puolta takaisin Kiilopäälle. Sports Tracker näytti 7,8 km. Poika oli väsynyt mutta onnellinen mutta minulle jäi nälkä lajiin. Niinpä varasin pyörän vielä toiselle päivälle.

Parin päivän päästä lähdin Kiilopäältä omalle reissulle. Toiveissa oli pyöräily avotunturissa, mutta pyry ja tuuli sulkivat Ahopään reitin. Otin siis suunnan Rönkönlammen kautta Laanilaan. Olin optimistisesti ajatellut käyväni päiväkahvilla mökillä Laanilassa, mutta niin nopea en ollut, että se olisi kolmen tunnin vuokra-aikaan mahtunut. Meno Rönkönlammelle on merkattu keskivaativaksi. Siinä onkin pitkä nousu ja pitkä lasku, mutta reitin suunnittelija on naamioinut pinnanmuodot kiemuraisella reitillä niin, että reidet saavat aina pienen lepohetken ennen seuraavaa nousupätkää. Muuten reitti on merkitty helpoksi. Jotta vältyin ajamasta täysin samaa reittiä mennessä ja palatessa, lähdin Laanilasta Piispanojaa kohti. Sieltä jatkoin Ahopäiden suuntaan ja käännyin yhdysreittiä takaisin Laanila-Rönkönlampi-reitille.

 

Hankien keskellä uskaltaa ottaa riskejä eri tavoin kuin sulan maan aikaan, kun voi luottaa siihen, että mahdollinen pudotus on mitä todennäköisimmin pehmeä. Laanilassa laskin montakin jyrkkää mäkeä suorastaan hurjapäisesti alas, mutta yhden alapäässä eturengas osui uran pehmeään reunaan sen verran, että menetin tasapainoni. Tiedostin kaatuvani, ja näin puun juuri siinä kohtaa, mihin olin lentämässä. Lasku oli kuitenkin ihmeekseni pehmeä. Puuhun kolahtamiselta säästyin, mutta pyörän sain päälleni. Siitä onneksi selvisi parilla voimasanalla ja muutamalla mustelmalla.

Aurinkoinen sää oli vaihtunut lumipyryksi. Paluumatkalla varpaat olivat jo sen verran jäässä, että pysähdyin Rönkönlammella käveleskelemään hetkeksi. Päivätuvalla oli neljä muutakin pyöräilijää odottamassa pääsyään tupaan, jonne koronan takia pääsee vain neljä kerrallaan. Itse lähdin kiipeämään ylämäkeen. Etsin pienempää ja vieläkin pienempää vaihdetta, kunnes - räks! Ketjut lähtivät paikoiltaan. Homma olisi periaatteessa helppo korjata, paitsi ettei ollut. Sain ne useammankin kerran ähellettyä paikalleen, mutta aina uudestaan ne lähtivät. Työntää ei voinut, kun ketjut olivat jumissa pinnojen ja rattaan välissä. Mitäs sitten? Tie oli turhan kaukana, joten autokyytiä oli turha toivoa, mutta ainakin Rönkönlampi ja lämmitettävä tupa olivat lähellä. Soitin pyörävuokraamoon ja kerroin, että ihan sovitun aikarajan sisällä en tulisi takaisin.

Kun omat sormet olivat tarpeeksi piessä ja kohmeessa ja ketjut roikkuivat yhä, lähdin katsomaan, vieläkö pyöräseurue olisi Rönkönlammella. Olihan se! Yksi seurueen jäsenistä tutki ketjua ja rattaita ja näytti, että tässä pyörässä käy helposti niin, että ellei huomaa jo olevansa pienimmällä vaihteella ja etsii yhä pienempää, niin ketjut pomppaavat pois. Hän sai lopulta ketjut pysymään paikoillaan polkiessakin - onneksi ei aivan käden käänteessä hänkään.

Jännitystä ilmassa lähdin kiipeämään mäkeä uudelleen erittäin tietoisena siitä, millä vaihteella milloinkin olen. Samalla ihmettelin sitä, että apua löytyy juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Lieneekö sillä yhteys asiaan, että nöyrtyy pyytämään? Mäen päälle päästyä loppu olikin melkein pelkkää laskettelua. Sports Tracker näytti reissulle mittaa 22,8 km. 

Vuokraamolla oltiin vastoinkäymisestäni pahoillaan ja tarjottiin ilmaista välinevuokrausta hyvitykseksi harmista. Toisaalta, kun miettii, mitkä retket jäävät parhaiten mieleen, ne ovat aika usein niitä, joilla joutuu hiukan ponnistelemaan selvitäkseen kotiin asti.