Siiponjoen luontopolku Kalajoella
Kesän perhelomamme suuntautui Kalajoelle. Olin etukäteen löytänyt netistä parinkymmenen kilometrin mittaisen Siiponjoen luontopolun varteenotettavana vaihtoehtona maastopyörälenkille. Reitin GPX-jälki löytyy jalki.fi-sivulla. Siiponjoen varsi sai suosituksia myös, kun kyselin Facebookissa sopivaa ajettavaa 8-vuotiaan kanssa.
Luontopolulle lähdin aamusta yksinäni. Mökiltä oli viiden kilometrin matka Tapion Tuvalle reitin alkuun. Kesäpäivä oli aurinkoinen mutta tuulinen - oikein sopiva metsässä ajamiseen siis! Valtatien varresta polkaisin kuivaan kangasmaastoon suloiselle, hiekkapohjaiselle mutta kuitenkin kovalle polulle, jollaisesta kotipuolessa voi vain unelmoida. Pitkospuista oli alkumatkasta lyhyt näyte, mutta näytti siltä, että lenkki olisi äkkiä tehty.
Pitkospuita alkoi kuitenkin olla enemmänkin. Alkuun niiden vieressä pystyi näin kuivana aikana ajamaan. Suoalueilla oli kuitenkin kuljettava pitkoksilla joko märkyyden tai pusikkoisuuden takia. Toisinaan oli ihan hyvä ajaa, kun oli kaksi leveää pitkosta vierekkäin. Monessa kohdassa toinen lankuista oli kuitenkin vanhuuttaan murtunut. Ehkä harmittavin oli osuus, jolla oli vierekkäin kolme kapeaa pitkosta ja niiden välissä juuri kapean maastorenkaan kokoinen väli. Pyörää ahtaasti pitkoksilla taluttaessa minut saavutti sankka hyttysparvi, ja harkitsin takaisin kääntymistä jo ennen reitin puoltaväliä. En kuitenkaan välittänyt palata samoille pitkoksille, eikä reitille toki muutenkaan luovuttamaan ollut lähdetty. Vähitellen huomasin, että pitkospuilla ajaessa toimii sama kikka kuin korkeita kohtia laulaessa, vaikeaa kappaletta soittaessa sekä synnyttäessä: leuan rentoutus.
Suoalueita seuranneet kruisailut siloisilla neulaspoluilla saivat onneksi unohtamaan kohdatut ikävyydet. Kourinkalliot tarjosivat ajettavaksi pienen pätkän kalliotakin. Matka ei ollut vielä puolessakaan, mutta pitkoksista tuskastuneena uhrasin eväsbanaanini siinä kohtaa. Juomasta oli kulunut jo puolet, eikä minkäänlaista vesipaikkaa näkynyt. Edellisen pitkän pyöräreissuni jälkeen kärsin varmaankin nestehukasta loppupäivän, kun päänsärky ja uupunut olo olivat poissa vasta seuraavana päivänä. Ei ollut tarkoitus töpätä samoin nyt, mutta huonolta näytti.
Jatkoin matkaa kohti Pleunaa ja mainostettua Siiponjokea. Polku jatkui kuivana ja nopeakulkuisena aurinkoisessa kangasmetsässä. Hiekkapohjaisessa maastossa on helppo ymmärtää se, että maasto kuluu, jos poikkeaa polulta. Hiekan päällä on vain ohut kerros kasvillisuutta, joka sitoo maata, eikä tarvita montaa kuopaisua, kun kasvillisuus on tiessään. Laskettelin kanjonissa kulkevaan jokimaisemaan yhdessä hujauksessa.
Polku jokivarressa kanjonin partaalla oli upea! En ollut ajanut pitkästikään, kun vasemmalle oli viitta ”lähde”. Ihmeellistä! Virvoittavat vedet olivat aivan nenäni alla! Jätin pyörän ylös, laskeuduin jyrkän rinteen alas ja tulin lähteelle. Totesin veden vähintäänkin kirkkaaksi. Kulautin pullosta loput urheilujuomat ja täytin sen kylmällä, raikkaalla lähdevedellä, jota riitti tuhlattavaksi asti. Oi autuutta!
Takaisin pyörälle päästyäni korkkasin energiageelin ja nautiskelin täysin siemauksin raikkaasta vedestä. En muistanutkaan, millaista elämän eliksiiriä energiageeli on! Kilometrit menivät kuin siivillä, hymy huulilla. Olin henkisesti varautunut samanlaiseen pitkospuukamppailuun kuin alkumatkasta, mutta paluu olikin nopeaa hiekka- ja neulaspolkua. Valtatie tuli vastaan turhan pian. Vastahan reitin nautittava osuus kohdallani alkoi!
Siiponjoen luontopolku on hyvin merkitty viitoilla ja sinipäisillä kepeillä. Maastossa olisi hyvin pärjännyt ilman karttaakin. Puhelimen GPS sekoili välillä alhaalla kanjonissa. Silloinkin olisi pitänyt vain luottaa viittoihin. Polut olivat hyviä ja enimmäkseen nopeita ajaa. Pitkokset olivat mitä olivat, mutta ehkä niiden osa on pitää elämän realiteetit mielessä. Parinkymmenen kilometrin matkalle mahtui hyvin monenlaista luontoa: kuivaa kangasmetsää, hakkuuaukioita, rämettä, suota, kalliota, jäkälädyynejä, lehtometsää... Pehmeitä hiekkakohtia oli yllättävän vähän, mutta niihin kyllä kapearenkaisella pyörälläni juutuin melkein joka kerta. Ilmankos Hiekkasärkillä näyttää olevan vuokrattavaksi lähes pelkästään fatbikeja!
Luontopolulle lähdin aamusta yksinäni. Mökiltä oli viiden kilometrin matka Tapion Tuvalle reitin alkuun. Kesäpäivä oli aurinkoinen mutta tuulinen - oikein sopiva metsässä ajamiseen siis! Valtatien varresta polkaisin kuivaan kangasmaastoon suloiselle, hiekkapohjaiselle mutta kuitenkin kovalle polulle, jollaisesta kotipuolessa voi vain unelmoida. Pitkospuista oli alkumatkasta lyhyt näyte, mutta näytti siltä, että lenkki olisi äkkiä tehty.
Pitkospuita alkoi kuitenkin olla enemmänkin. Alkuun niiden vieressä pystyi näin kuivana aikana ajamaan. Suoalueilla oli kuitenkin kuljettava pitkoksilla joko märkyyden tai pusikkoisuuden takia. Toisinaan oli ihan hyvä ajaa, kun oli kaksi leveää pitkosta vierekkäin. Monessa kohdassa toinen lankuista oli kuitenkin vanhuuttaan murtunut. Ehkä harmittavin oli osuus, jolla oli vierekkäin kolme kapeaa pitkosta ja niiden välissä juuri kapean maastorenkaan kokoinen väli. Pyörää ahtaasti pitkoksilla taluttaessa minut saavutti sankka hyttysparvi, ja harkitsin takaisin kääntymistä jo ennen reitin puoltaväliä. En kuitenkaan välittänyt palata samoille pitkoksille, eikä reitille toki muutenkaan luovuttamaan ollut lähdetty. Vähitellen huomasin, että pitkospuilla ajaessa toimii sama kikka kuin korkeita kohtia laulaessa, vaikeaa kappaletta soittaessa sekä synnyttäessä: leuan rentoutus.
Suoalueita seuranneet kruisailut siloisilla neulaspoluilla saivat onneksi unohtamaan kohdatut ikävyydet. Kourinkalliot tarjosivat ajettavaksi pienen pätkän kalliotakin. Matka ei ollut vielä puolessakaan, mutta pitkoksista tuskastuneena uhrasin eväsbanaanini siinä kohtaa. Juomasta oli kulunut jo puolet, eikä minkäänlaista vesipaikkaa näkynyt. Edellisen pitkän pyöräreissuni jälkeen kärsin varmaankin nestehukasta loppupäivän, kun päänsärky ja uupunut olo olivat poissa vasta seuraavana päivänä. Ei ollut tarkoitus töpätä samoin nyt, mutta huonolta näytti.
Jatkoin matkaa kohti Pleunaa ja mainostettua Siiponjokea. Polku jatkui kuivana ja nopeakulkuisena aurinkoisessa kangasmetsässä. Hiekkapohjaisessa maastossa on helppo ymmärtää se, että maasto kuluu, jos poikkeaa polulta. Hiekan päällä on vain ohut kerros kasvillisuutta, joka sitoo maata, eikä tarvita montaa kuopaisua, kun kasvillisuus on tiessään. Laskettelin kanjonissa kulkevaan jokimaisemaan yhdessä hujauksessa.
Alhaalla lehtometsä näytti siltä, että siellä voisi olla lähteitä. Niinpä herättelin juomavesikeskustelua Pleunassa muiden retkeilijöiden kanssa. Paikallisella kulkijalla olikin käsitys, että lähistöllä olisi lähde, mutta kartasta emme sellaista löytäneet. Naukkailin säästeliäästi urheilujuomaani ja lähdin paluumatkalle Siiponjoen vartta. Tapion Tuvalle olisi vielä kahdeksan kilometriä ja siitä mökillemme viisi; juominen loppuisi jo paljon ennen Tapion Tupaa.
Polku jokivarressa kanjonin partaalla oli upea! En ollut ajanut pitkästikään, kun vasemmalle oli viitta ”lähde”. Ihmeellistä! Virvoittavat vedet olivat aivan nenäni alla! Jätin pyörän ylös, laskeuduin jyrkän rinteen alas ja tulin lähteelle. Totesin veden vähintäänkin kirkkaaksi. Kulautin pullosta loput urheilujuomat ja täytin sen kylmällä, raikkaalla lähdevedellä, jota riitti tuhlattavaksi asti. Oi autuutta!
Takaisin pyörälle päästyäni korkkasin energiageelin ja nautiskelin täysin siemauksin raikkaasta vedestä. En muistanutkaan, millaista elämän eliksiiriä energiageeli on! Kilometrit menivät kuin siivillä, hymy huulilla. Olin henkisesti varautunut samanlaiseen pitkospuukamppailuun kuin alkumatkasta, mutta paluu olikin nopeaa hiekka- ja neulaspolkua. Valtatie tuli vastaan turhan pian. Vastahan reitin nautittava osuus kohdallani alkoi!
Siiponjoen luontopolku on hyvin merkitty viitoilla ja sinipäisillä kepeillä. Maastossa olisi hyvin pärjännyt ilman karttaakin. Puhelimen GPS sekoili välillä alhaalla kanjonissa. Silloinkin olisi pitänyt vain luottaa viittoihin. Polut olivat hyviä ja enimmäkseen nopeita ajaa. Pitkokset olivat mitä olivat, mutta ehkä niiden osa on pitää elämän realiteetit mielessä. Parinkymmenen kilometrin matkalle mahtui hyvin monenlaista luontoa: kuivaa kangasmetsää, hakkuuaukioita, rämettä, suota, kalliota, jäkälädyynejä, lehtometsää... Pehmeitä hiekkakohtia oli yllättävän vähän, mutta niihin kyllä kapearenkaisella pyörälläni juutuin melkein joka kerta. Ilmankos Hiekkasärkillä näyttää olevan vuokrattavaksi lähes pelkästään fatbikeja!
Kommentit
Lähetä kommentti