Arnakkenin valloitus Senjalla

Itsestään selvä osuus reissua Pohjois-Norjan Senjan saarelle oli paikallisiin retkeilyreitteihin tutustuminen. Ilmeisesti ihmiset raahaavat lapsiaan jopa saaren näyttävimmille vuorille, mutta omana tavoitteenani sekä lasten että polveni tähden olivat enemmän meikäläisiä tuntureita vastaavat huiput. Kävimme perheen kanssa Rivenillä (388 m), josta oli hieno näkymä Husøyn kalastajasaarelle. Siinä vain alkunousu oli raskaanpuoleinen, mutta pienemmältä lapselta meni auringonpaahteessa intressit heti alkuunsa. Niinpä ilmoitin seuraavana päivänä suuntaavani iltalenkille yksin.

Lähtö Seglalle, Bardenille ja Arnakkenille.

Lähtö Arnakkenille (359 m) on samasta paikasta Fjordgårdista kuin suositummille Seglalle ja Bardenille. Olimme jo parin päivän aikana päässeet tunneleissa ajelemisen makuun, mutta Fjordgårdiin ajoin ensimmäistä kertaa monta kilometriä vain yhden auton levyisessä tunnelissa, jossa oli vain siellä täällä ohituspaikkoja. Melko kuumottavaa! Onneksi ajokäyttäytyminen on Norjassa joustavaa.

Sain norjalaisen retkeilysovellus UT:n ohjeen mukaan auton parkkiin paikallisen nuorisotalon pihaan. En joutanut jäädä miettimään pysäköintimaksuja vaan laskin sen varaan, ettei niitä kukaan sunnuntai-iltana valvo. Porukkaa oli sekä lähdössä vuorille että palaamassa niiltä. Lähtöpaikan kyltissä ei mainittu Arnakkenia, mutta UT:n norjankieliset ohjeet olivat hyvät.

Ensimmäiset 400 metriä ylöspäin.

Reitin alku otti heti luulot pois. Nyt ei olla Suomessa! Koivikossa kulkeva kivinen hiekkapolku oli leveä mutta jyrkkä. Paluu väsyneillä jaloilla voisi olla haastava. Noin 400 metrin päässä jyrkin osuus oli kuitenkin jo takana, kun polku haarautui. Oikealle lähdettiin Seglalle ja vasemmalle Bardenille ja Arnakkenille. Koivikko vaihtui suoalueeseen, joka nyt oli varsin kuiva. Pitkospuita pitkin oli nopea kulkea. Välillä oli portaat, mutta sitten jatkuivat taas pitkokset. Niitä riitti suunnilleen 1,7 kilometrin kohtaan.

Norjalaisittain vähäpätöinen Arnakken ei viittoja kaipaa.

 

Barden (659 m) näkyvissä.

Välillä ohitseni suhahti polkujuoksija. Olinkin kuullut paikallisten harrastuksesta ottaa aikaa siitä, miten nopeasti pääsee juosten vuoren huipulle. Tämä juoksija näytti kuitenkin ottavan sen verran kevyesti, että kääntyi Arnakkenille risteyksestä, jossa toinen, punaisella merkattu polku johtaisi Bardenille. Arnakkenin viitassa lukee epämääräisesti ”Ti på Topp”.

Vasen "Ti på Topp" -polku johtaa Arnakkenille, oikea Bardenille.

 

UT-sovelluksen kuvauksessa varoitettiin reitin ”ilmavuudesta” (’luftig’). En tunnustaudu korkean paikan kammoiseksi, mutta käytännön elämä osoittaa välillä muuta. Ehkä kyse on kuitenkin itsesuojeluvaistosta? Mietin, miten selviän, jos harjanne, jolla polku kulkee, on kovin jyrkkäreunainen. Rivenillä emme matkaseuran uupumisen takia päässeet ihan huipulle asti, ja olisi vaikea lähteä Norjasta kotimatkalle, jos tämäkin huiputus jäisi kesken.

Arnakkenin ilmavinta osuutta.

Arnakkenin huipulle johtava harjanne oli kyllä melko kapea mutta ei niin, että olisi missään kohtaa tarvinnut pelätä putoavansa ja kuolevansa. Kavutessani katsoin tarkoituksella pelkkää polkua. Taatusti turvallisessa kohdassa tohdin pysähtyä ja kohottaa katseeni maisemien ihailuun. Juoksija palasi reippaasti kävellen huipulta ja kertoi puhelimeensa ranskaksi saavutuksestaan. Näytin peukkua.

Oli kuuma, mutta kaikkiaan Arnakkenin huipulle pääsi ihan inhimillisin ponnistuksin. Minulta tuo 2,5 kilometrin matka vei juomataukoineen reilu 50 minuuttia. Paikalla ei ollut ketään. En tiedä, mistä laulut aina tulevat, mutta huipulla päänsisäistä sound trackia loi Imagine Dragonsin ”On the Top of the World”. En juuttunut siihen, että suhteessa Seglaan ja muihin ympäröiviin vuoriin olin kuitenkin vain puolivälissä. Näkymät olivat huikeat! 

On the top of the world!

 

Vuonon toisella puolella siintää Husøyn kalastajasaari.

Vartin fiilistelyn ja hiilaritankkauksen jälkeen lähdin sille jännittävämmälle osuudelle eli paluumatkalle. Kauankohan polvi olisi yhteistyössä ja entä sitten, jos se ei enää olisi? Pysähtelin ihailemaan vuoria, joiden taakse aurinko oli painumassa. Bardenille oli vielä menossa porukkaa.

 

Segla (640 m) ilta-auringossa.

Pääsin kivuitta pitkospuiden alkuun asti, ja niillä meno oli helppoa. Kuulin suomenkielistä puhetta, mutta hetken kuulosteltuani ymmärsin sen kuuluvan laakson toiselta puolelta Seglan rinteeltä. Mainio akustiikka täällä! Lopulta paluumatkaan meni sama noin 50 minuuttia kuin menomatkaankin. Polvi ei vihoitellut ollenkaan, eikä sakkoa maksamattomasta pysäköinnistä ollut ilmestynyt. Ja minä olin päässyt maailman huipulle.