Yöretki Kolin kansallispuistossa

Perheen yhteisenä lomareissuna oli tänä kesänä Itä-Suomen kierros. Yhtenä tavoitteena oli käydä ihailemassa kansallismaisemaa Kolin huipuilla ja yöpyä kansallispuistossa teltassa ja riippumatossa. Kolilla on retkeilyreittejä kymmeniä kilometrejä. Tupia on paljon, mutta likikään joka taukopaikalle ei saa leiriytyä. Nettiä haravoiden löytyi Pielisen rannassa sijaitseva telttailualue Rykiniemi.

Oli ihana kesäpäivä: aurinkoinen, lämmin ja tuuleton. Olimme lähteneet aamulla Punkaharjulta ja syöneet Joensuussa vatsat täyteen. En ollut yrittänytkään markkinoida perheelle mitään pitkää reittiä Kolilla, koska illalla piti vielä olla aikaa nautiskella leirielämästä. Ajoimme siis autolla ylös asti. Tien sivuun oli pysäköity autoja jo hyvän matkaa ennen parkkipaikkoja. Toki autojen välissä oli jo tyhjiä paikkoja, joten ehkä polut eivät olisi ihan niin täynnä kuin aiemmin päivällä. Lyhyen matkan huipulla sijaitsevalle luontokeskukselle olisi päässyt gondolihissillä, mutta valitsimme portaat. Täytimme vesipullon ja lähdimme 1,4 kilometrin pituiselle Huippujen kierrokselle, jolla arvatenkin olisi 90 prosenttia muustakin liikkeellä olevasta porukasta.

 

 

 

Vastapäivään kuljettavaksi suositeltu sorapolku lähti luontokeskuksen takaa. Ensin kuljettiin metsämaisemien puolella, jolloin jonkin ajan päästä päästiin nousemaan Akka-Kolille. Polku sinänsä oli hyvää ja suurelta osin kestävöityä, mutta tietenkin oli tarpeen tuon tuostakin kirmailla kallioille katsomaan maisemia, joita ei polulta olisi nähnyt. Seuraavana polku johti Paha-Kolille, jolta oli henkeä salpaava maisema Pieliselle. Kalliolta oli jyrkkä pudotus alas. Menneessä maailmassa Paha-Kolilla on käyty käräjiä ja tyrkätty kuolemaan tuomittu alas kalliolta. Ilmeisesti Kolin metsissä onkin siihen aikaan asunut jonkin verran epämääräistä, raajarikkoa porukkaa.

Paha-Kolilla mieli hakeutui Kolin menneisyyteen. Kotoperäinen kansanusko piti paikkaa pyhänä niin kuin monia muitakin erikoisia luonnonmuodostelmia. Vaaralla uskottiin asuvan henkiä, jotka eivät välttämättä olleet järin hyväntahtoisia. Tästä syystä Kolilla ei uskallettu metsästää. Vasta kristinuskon myötä Kolin seutua on hiljalleen asutettu. Matkailukäytössä Koli on ollut 1800-luvulta alkaen. Kansallisromanttisen kauden taiteilijat, mm. taidemaalari Eero Järnefelt ja säveltäjä Jean Sibelius, haltioituivat paikasta ja saivat maisemista ja tunnelmasta inspiraatiota taiteeseensa. Tämän päivän Kolia kuvaa ehkä parhaiten termi ”kansallishuvipuisto”, jota Oulangan kansallispuistosta käytetään. Pyhien paikkojen keskellä on hotellit, ravintolat ja hiihtohissit. Joskus tulee mieleen, että kohteet ovat liiankin helposti saavutettavissa. Toisaalta toivoo, että kaikilla todella olisi mahdollisuus nähdä nämä upeat kansallisaarteet.

Viimeisenä polku johdatti Ukko-Kolille, jolta aukenee se tunnetuin maisema, ellei puhuta Järnefeltin Mäkrällä maalaamasta taulusta. Kyttäsin kameran kanssa hyvän aikaa, mutta oli mahdotonta saada kuvaa siitä tunnetuimmasta kalliosta niin, ettei siinä olisi ollut ketään. Maisemat olivat joka tapauksessa huikeat ja herättivät pohjalaisessa järvikateuden. Etelä-Pohjanmaallahan on kärjistäen sanoen järvet kuivattu siitä, missä niitä on ollut, ja rakennettu tekojärvet ja täyttökanavat sinne, mihin on järvi haluttu.

Reitiltä palattuamme täydensimme vesivarastot, huolehdimme jäätelötasapainosta ja lähdimme etsimään Rykiniemeä. Saimme ajaa yllättävän pitkään Pielisen rantaa etelään, mutta hiekkatie oli onneksi leveä ja hyvä. Rykiniemen parkkipaikalla 15-20 kilometrin päässä Kolin keskustasta oli vain muutama auto. Pakkasimme leirikamppeet mukaamme. Iltapäivän lämmössä hymähdin villasukilleni ja merinokerrastolleni, mutta tungin ne rinkkaan yhtä kaikki. Polku kulki reilun pari sataa metriä valoisassa mäntymetsässä. Perillä rannassa oli jokunen teltta ja riippumatto, mutta löysimme helposti itsellemme leiripaikan aivan rannan tuntumasta. Huonosti nukkuvana optimoin riippumattoni paikan niin, että näkisin järvelle milloin halusin. Toisaalta tiedostin olevani suoraan nousevan auringon polttolinjalla. Ehkä se ei riippumatossa olisi niin paha kuin teltassa, josta muodostuu sauna hyvin nopeasti.

Leirin pystytyksen ja ruokailun jälkeen lapset painelivat järveen, minä perässä. Ranta oli täydellinen! Sitä riitti kymmeniä metrejä, ja se syveni uimakelpoiseksi nopeasti. Toisaalta vielä 50 metrin päässä saattoi laittaa jalat pohjaan. Uimisesta tulikin nautiskeltua poikkeuksellisen pitkään. Lapset viihtyivät järvessä koko illan. Illan mittaan tyyneltä järveltä tuli pari SUP-lautailijaa ja yksi pumppasi rannassa lautaansa. Oman uintihetkeni jälkeen istuin vielä hyvän tovin rannassa katselemassa vedessä touhuavaa perhettäni. Oli ihanaa nauttia hetkestä ilman akuuttia tekemistä tai edes tekemisen mahdollisuutta - suorastaan täydellisen onnellista!

Iltapalalla istuessamme lähiteltan edustalla kaivettiin esiin moderni meditaatiosoitin handpan. ”Voi ei”, mutisi esiteini ja niin mutisin minäkin. Se siitä luonnonrauhasta. Soittimen ääni ja soittajan minimalistinen soittotapa sointuivat onneksi luontoympäristöön aika hyvin.

Iltapalan jälkeen kömmimme majoitteisiimme. Uimisesta oli jäänyt vilu, ja oli kuin olikin ihanaa laittaa villaista päälle ja sulkeutua makuupussiin. Alue hiljeni nopeasti. Vähän ennen auringonnousua nousin ihailemaan paratiisimaiseman värejä.

Kuudelta heräsin siihen, että makuupussissa oli kuuma, kun aurinko paistoi täydeltä terältä. Tulin pussista ulos ja yritin vielä torkkua, mutta mielessäni kypsyi kuitenkin suunnitelma aamu-uinnista. Kerrankin olisi tarpeeksi lämmintä siihen! Vähän ennen seitsemää lapset ilmestyivät teltasta, eikä heitä tarvinnut erikseen houkutella uimaan. Aamupalalla handpan-teltasta ilmestyi kaveri, joka aamu-uintinsa jälkeen levitti joogamaton hiekalle ja alkoi joogata antamatta yleisön häiritä. 

Kun aloitimme päivämme varhain, niin pääsimme sujuvasti kotimatkallekin. Yöpyminen Rykiniemessä jäi muistoihin tämän kesän kohokohtana.