Helteinen vaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Pyhä-Luoston tunturijono on Suomen eteläisin. Juuri Kolilla käyneenä tuntuu huikealta, että tunturit ovat aikanaan kuuluneet samaan Karelidien vuoristoon Kolin kanssa. Kansallispuistossa on pienellä alueella paljon nähtävää, ja siksi aloin jo talvella pehmittää poikaani mukaan noin 30 kilometrin vaellukselle. Reitin erikoisuutena on Lampivaaran ametistikaivos, jonka ääreen ei edes pääse autolla. Pyhä-Luoston kansallispuisto on helposti saavutettavissa yleisilläkin kulkuneuvoilla. Siksi arvelin, että siellä olisi paljon muutakin porukkaa.

Ensimmäinen vaelluspäivä

Kesäloman alussa minulla oli suunnitelma sekä yksin että kaksin tehtävään vaellukseen, mutta lopulta poika ei malttanut jäädä pois. Sääennuste näytti reissun ajaksi noin 20 astetta ja poutaa. Lähtöpäivänä Suomen lämpimin kolkka oli Utsjoki, 26 astetta. Ajoimme omalla autolla illaksi Luostolle ja siirryimme sieltä bussilla Pyhälle. Oli jo aika myöhä ja olimme matkasta valmiiksi väsyneitä, kun lähdimme talsimaan kohti Pyhänkasteenlampea. Isokurun kodan kohdalla oli leiriytyjiä, mutta siitä eteenpäin saimme taittaa matkaa kahdestaan.

Isokurun kota.

 

Isokuruun on niin hyvä, leveä baana, että meno oli helppoa. Ihmettelimme aaltokuvioisia kiviä, jotka muistuttavat ajasta, jolloin täällä lainehti merenranta. Pyhänkasteenlampi ja -putous ilmestyivät eteemme ilta-auringossa jotenkin mystisinä; olimme saamelaisten vanhoilla pyhillä paikoilla. Kaiketi paikkaa on pidettävä kristityillekin pyhänä, koska lammella on 1600-luvun puolivälissä kastettu kristinuskoon iso joukko saamelaisia. Kristinuskon hivuttautuminen alkuperäiskansan keskuuteen herättää kahtalaisia ajatuksia.

Pyhänkasteenputous.

 

Näkymä Uhriharjulta Isokuruun ja Kultakerolle.

Pyhänkasteenlammelta korkealle Uhriharjulle noustaan portaita pitkin. Rinkat selässä taukoja sai pitää tiheään. Oli lämmin ilta eikä tuullut ollenkaan. Neljän kilometrin vaeltamisen jälkeen tulimme Karhunjuomalammelle, jonne pystytimme ensimmäisen riippumattoleirimme. Paikalla oli lisäksemme vain yksi telttakunta. Kello oli jo niin paljon, etten jaksanut ruveta laittamaan kunnon ruokaa. Söimme leivät ja kävimme lepäämään.

Toinen vaelluspäivä

Yö oli lämmin. Tunnit kuluivat säätäessä makuupussin kanssa, villasukat olivat kuumat. Piti kuunnella ääniä ja katsella auringonlaskua ja parin tunnin päästä sen nousua. Lapsi nukkui autuaana. Aamusta nukuin minäkin. Eipä ollut kiire mihinkään. Yhdeltätoista pääsimme lähtemään eteenpäin. Muutama sadepisara putosi. Sääennuste lupasi 15 astetta ja pilvistä. Kunpa ei kuitenkaan olisi liian harmaata, kun tarkoitus oli kiivetä Noitatunturille maisemia katsomaan!

Heti alkumatkasta tuli kuuma, vaikka kuljimme vielä metsässä. Pidimme pienen tauon Annikinlammella ja vaihdoimme shortsit jalkaan. Pilviverho repeili, aurinko lämmitti. Tarkoitus oli jättää rinkat nousun puoliväliin ja käydä huipulla ilman niitä. Juomavettä kului huolestuttavaa vauhtia. Kun työlään nousun jälkeen saimme rinkat pois selästä, kipaisu huipulle kävi melkein leikiten. Aurinko paistoi yhä kuumemmin eikä ylhäälläkään juuri tuullut.

Kuorinkikuru ja sen päässä Kultakero.

 

Noitatunturin rinteellä.

Lapsi olisi kaivannut lounasta jo siinä, mihin olimme jättäneet rinkkamme. Ehdotin kuitenkin lounaspaikaksi Peurakurua 1,5 kilometrin päässä. Siitä tulikin tuskien taival! Olimme napsineet pieniä välipaloja, mutta siitä huolimatta lapsen energiat olivat vähissä. Ehkä edellisillan huono syöminenkin kostautui. Minua huoletti vesitilanne, vaikka olimme kolmen litran kanssa lähteneet. Olisiko meillä edes varaa käyttää juomavettä ruuanlaittoon tunturissa, kun seuraava vesipaikka olisi vasta Peurakurulta kolmen kilometrin päässä Huttulomassa?

Peurakuru.

Peurakuru oli kaunis mutta tunnelma apea. Aurinko porotti, ja olimme kuin kaksi kuivaksi puristettua sitruunaa. Laitoin ruuan tulemaan, koska loppumatka Huttulomaan olisi lähes kokonaan helppokulkuista alamäkeä eikä vedentarve olisi suuri. Mutta juuri saatuani Trangian pystyyn ja veden kiehumaan Trangiaa suojannut muovipussi lähti tuulenhenkäyksen mukana lentoon. Singahdin sen perään ja potkaisin samalla Trangian kumoon. Täytyy toivoa, että lapselle ei jäänyt kovin vahvaa muistijälkeä siitä voimasanojen sarjasta, jonka tapaturma suustani kirvoitti. Onneksemme en kaatanut aivan kaikkea vettä enkä sytyttänyt maastopaloa, ja muovipussinkin sain kiinni.

Huttulomassa pidimme kunnon tauon. Olin luvannut lapselle lättykestit jo ylhäällä Peurakerolla. Yltä päältä hikisenä teki mieli hypätä kaivoon, mutta tyydyimme kuitenkin vain juomaan ja täyttämään vesivarastoja. Pyhä-Luoston seudulla ei ole raikkaita tunturipuroja, joista tohtisi noin vain juoda. Nytkin heitin pulloihin lievää klooriaromia tuovat puhdistustabletit, vaikka soisen vesipaikan vesi näytti silmämääräisesti puhtaalta. Tuskin olin päässyt autiotuvassa lättyjen paistamisen alkuun, kun palovaroitin alkoi piipata. Ainakin paistokäry peitti alleen sen hyttysmyrkyn katkun, joka tuvassa saapuessamme leijui.

 

Nautittuamme Huttuloman fasiliteeteista jatkoimme vielä 1,5 kilometrin matkan Huttujärvelle, jossa pääsisi uimaan. Kovin viihtyisäksi ei leiripaikkaa voinut sanoa, mutta ainakin siellä oli kunnon kaivo. Leiriydyttyämme ja levättyämme lähdimme pitkospuita pitkin rantaan uimaan. Laituria ei ollut, ja veteen meno soisesta rannasta vaati vähän akrobatiaa. Pohja oli kuitenkin hiekkainen. Vedessä oli sen verran sinilevähaituvia, että lapsi jäi rannalle, mutta itse pidin siinä vaiheessa sinilevää pienempänä harmina kuin ihoani peittävää hiki- ja hyttysmyrkkykerrosta.

Kolmas vaelluspäivä

Toiseen lämpimään riippumattoyöhön varauduin paremmin enkä mennyt aluksi makuupussiin ollenkaan. Heräilimme ennen kahdeksaa ja pääsimme reilun parin tunnin päästä matkaan. Vuokratupaan oli myöhään illalla tullut joku, mutta muita leiriytyjiä ei ollut. Hiilihydraattitankkaus oli onnistunut niin hyvin, että 12-vuotias oli jättää minut joukosta. Kulkemamme maastopyöräreitti Kapustaan oli auttamattoman tylsä. Alkuun sorapolun reunoilla oli koivupusikkoa, mutta vähitellen metsä muuttui kuusivaltaisemmaksi ja komeammaksi. Vanhoja isoja petäjiäkin kasvoi siellä täällä. 

Luonnon ja ihmisen ikuinen vääntö.

Kapustan päivätupa.

Kapustan päivätuvalla keittelimme lounaan. Luulin päivän vesihuoltoa helpommaksi, mutta Kapustan kaivo olikin täynnä pieniä hyönteisentoukkia. Jatkoimme Huttujärven vesillä Porontahtoman laavulle 1,7 kilometrin päähän. Tosin olimme jo yhdeltä vaeltajalta kuulleet, ettei siellä olisi suota kummempaa vesipaikkaa. Valitettavasti hän oli oikeassa. Meillä oli kuitenkin vielä Latvavaara ylitettävänä, joten kävin reippaana kahmaisemassa suovettä kahvipannuun ja kattilaan. Istuimme Trangian äärellä hyvän tovin seuraillen, miten iso sudenkorento napsi saalista kuusenoksilta.

Maastopyöräreitti oli ollut tylsää kävellä, joten valitsimme Pyhälammelle reitin, joka kulki suoraan Latvavaaran yli. Se oli sympaattista metsäpolkua ajoittaisine kivikkoineen. Kulku oli toki hidasta mutta vastasi mielikuvaani vaeltamisesta huomattavan paljon paremmin kuin sorastettua baanaa pitkin kulkeminen. Luoston suunnalla kolisteli ukkonen, joten emme jääneet pitkäksi aikaa tunnelmoimaan, vaikka Ukko-Luostolle oli vaaran toisesta päästä hieno maisema.

Latvavaaralla.

 

Ukko-Luosto näkyvissä!

Iltapäivällä tulimme Pyhälammelle. Ainoana vesipaikkana oli soisesta Pyhälammesta virtaava Pyhäjoki. En jaksanut hämmästyä, kun huomasin, että siinä virtasi sinilevää. Lämmintä oli ollut pohjoisessakin. Käytimme siis keitettyä suovettä juomana ja keitettyä sinilevävettä ruuanlaitossa ja tiskaamisessa. Uimapaikkaa ei oikein ollut, vaikka sekin olisi hikisen päivän jälkeen kelvannut.

Pyhäjoki.

Vaeltajia oli ollut Pyhän ja Luoston välillä hämmästyttävän vähän. Pyhän päässä oli päiväretkeläisiä ja koko matkalla maastopyöräilijöitä, mutta rinkka selässä ei kulkenut monikaan. Illalla Pyhälammelle leiriytyi lisäksemme vain yksi vaeltaja, jonka kanssa oli mukava vaihtaa retkikokemuksia laavulla istuskellen.

Neljäs vaelluspäivä

Kesken aamupuuron keiton pitkospuilta kolisteli laavulle nuori mies, joka huikkasi tervehdyksen suomeksi, vaikka se ei selvästi ollut hänen äidinkielensä. Hän paljastui kiinalaiseksi opiskelijaksi, joka oli tullut Suomeen Aalto-yliopistoon viime syksynä. En pysty kuvittelemaan, millainen oli henkinen matka miljoonakaupunki Shanghaista Suomen Lappiin ja riippumatosta reväistyn keski-ikäisen suomalaisnaisen jututettavaksi.

 

Lämmin sää jatkui, vaikka taivaalle alkoi kyllä kerääntyä sadepilviä. Kolmen kilometrin mittainen loiva nousu Lampivaaran kahvilalle oli aika raskas, vaikka onneksi puut nyt varjostivat kulkua jonkin verran. Ilmassa oli kuitenkin kuplivaa toiveikkuutta. Saisimmeko pian eteemme ne jääkylmät limsat, joista olimme monta hikistä päivää unelmoineet?

Kahvilan ulkopuolella oli kulkijoita varten vesitonkka. Puhdasta, turvallista juomavettä! Limsatkin saimme, hinnasta viis. Olimme kuin kuivat pesusienet, jotka imivät nestettä itseensä määrättömiä määriä. Vähän virvoituttuamme laitoin ruuan tulille ulkona laavulla. Ja kappas, hetken kuluttua kiinalainen opiskelijapoika liittyi hymyillen seuraamme. Ruuan jälkeen lähdimme käymään kaivoksella. Portaat ylös vaaran huipulle eivät tuntuneet missään, kun ne sai nousta täydellä vatsalla ilman rinkkaa. 

 

Kuulimme ensin Lampivaaran merkityksestä saamelaisille shamaaneille sekä ametisteista ja kaivoksen toiminnasta. Shamaanit ovat etsineet vaaran huipulta erityisesti kolmivärisiä shamaanikiviä, joissa valkoinen lumikvartsiraita erottaa violetin ametistin ja tumman savukvartsin toisistaan. Kivien on uskottu antavan taikavoimia. Sitten meidät pelmautettiin puoleksi tunniksi avokaivokseen etsimään ametisteja. Siinä unohtui auringonpaahde, kun rapsuttelimme pienellä hakulla omaa kohtaamme kivikosta ja yritimme tunnistaa ametistit muiden hiekkaisten kivien joukosta. Saaliista saimme ottaa mukaamme muutaman pikkuametistin. Kaivosturismin merkitys kuulosti olevan vähintään yhtä suuri kuin itse kaivostoiminnan, ja hieno elämys kaivosvierailu olikin.

 

Ametistisaaliimme.

Näkymää Lampivaaran rinteeltä Pyhätunturille.

Lampivaaran kahvilan pullakahvien jälkeen meillä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa Ukko-Luoston huiputtamiseen. Lähdimme suorinta reittiä eli sinänsä tylsää latupohjaa autolle. Mielessämme siinsi jo tulevan yöpaikkamme Päivin Pirtti B&B:n pihasauna ja palju ja puhtaat lakanat ja vaatteet. Autolle tullessa mittari näytti 26 astetta. Jälkikäteen kuulimme, että Lapissa oli todella pidellyt hellelukemia koko ajan. Läheiseen kuusipuskaan piilottamani puolitäysi Marinol-pullo löytyi kätköpaikastaan. Olin pelännyt, että kuumassa autossa sprii olisi voinut syttyä tuleen.

Päivin Pirtille Vuojärvelle oli 20 minuutin ajomatka, kotiin päin jo. Emme olleet ymmärtäneet syödä ennen saapumistamme, mutta paikan emäntä pyöräytti meille herkulliset poropastat. Sauna ja palju lämpenivät kuvankauniissa maalaismaisemassa. Tila oli itse asiassa toiminut saksalaissotilaiden tukikohtana toisen maailmansodan aikana. Lähellä oli ollut kaksi vankileiriä ja lentokenttä. Rakennukset olivat saksalaisten vetäytyessä säästyneet polttamiselta, ilmeisesti saksalaisten kiitollisuudesta talonväkeä kohtaan. Sodan jälkeen iso talo tarjosi suojan monelle kotinsa menettäneelle perheelle.

 

Jälkipuinti

Rinkan kanssa kulkeminen oli helteessä raskasta. Uskaltanen kuvailla reitin varren vesipaikkoja yhdellä sanalla huonoiksi, koska yksikään niistä ei ollut sellainen, että vettä olisi uskaltanut käsittelemättä käyttää. Toisaalta vettä sentään oli saatavilla. Yöpyminen riippumatossa oli ihanaa! Riitti, että joka paikka kipeytyi päivällä vaeltaessa. Yöllä ei sentään tarvinnut kiemurrella kovalla alustalla teltassa tai autiotuvassa. Onneksi päivämatkatavoitteemme eivät olleet alun perinkään suuria; minään päivänä ei mennyt 10 kilometriä rikki. Yksi Pyhä-Luoston vahvuus on se, että reiteissä on jonkin verran valinnanvaraa. Kaikkineen kuljimme 31 kilometriä.

Väkeä Pyhä-Luostolla oli vähän, mutta ehkä juuri siitä syystä tuli juteltua toisten retkeläisten kanssa paljon enemmän kuin yleensä. Tai sitten kesäloma on tehnyt tehtävänsä, ja epäsosiaalinenkin tyyppi jo kaipaa ihmisseuraa.