Yöretkellä Västerössä

Alkukesän vapaapäiviin oli ladattu odotuksia lasten kanssa tehtävästä telttaretkestä. Nuorempikin heistä, 6-vuotias, on lähdössä tänä kesänä vaellukselle, ja siksi on luotava meille molemmille uskoa siitä, että hän pärjää. Etsinnässä oli parin tunnin ajomatkan säteellä kohde, jossa olisi käveltävää, vaihtelevia maisemia ja jonkinlaisilla mukavuuksilla varustettu leiripaikka. Tällaiseksi valikoitui Vöyrillä Maksamaan alueella sijaitseva Västerö, jota olin toki kartalta tiiraillut ennemminkin.

 

Västerön ulkoilualueella on merenrantapolkua pidemmästikin, mutta meille sopiva oli Söderskatanin seutu alueen eteläpäässä. Tämäkin on rannikkomme kätkettyjä helmiä; mitään viittoja ei ollut ennen kuin lopulta pikitieltä kapealle hiekkatielle kääntyessä. Jätimme auton illansuussa parkkipaikalle ja luimme ilmoitustaululta punkkivaroituksen. Kuuliaisesti vedimme sukat housunlahkeitten päälle.

 

Määränpäämme oli kilometrin päässä sijaitseva Söderskatan, mutta vaellustunnelmaan päästäksemme lähdimme kävelemään Söderskataträsketin viertä pohjoiseen. Metsässä järven rannalla oli aivan tuuletonta, ja rinkkojen ja repun kanssa tuli pian lämmin. Polku oli kivineen ja juurineen aika haastavaa. Käenkaali kukki valtoimenaan. Lapsilla alkoi kuitenkin olla nälkä, eikä parin kilometrin päässä merenrannassa sijaitseva taukopaikka tullut vastaan yhtään liian aikaisin. Pidimme hyvän tauon ja mussutimme lounaalta jääneitä pizzanpaloja. Hiekkaranta olisi ollut uimiseenkin tai ainakin kahlaamiseen sopiva, mutta sää oli siihen liian kylmä. Lapset leikkivät hetken rannan kivillä ja itse nappasin helpon geokätkön.

 

Maha täynnä jäljellä oleva 1,8 kilometriä sujui alkumatkaa kevyemmin. On hämmästyttävää, että jos lapset väsyvät kävelemiseen, niin matka joutuu juosten tai hyppien. Reitille oli kaatunut paljon puita eikä niitä kaikkia ollut sahattu pois tieltä. Ylitimme jopa aavemaisen aukion, joka näytti syöksyvirtauksen pyyhkäisemältä! Polku kuitenkin kulki selkeänä puunraatojen välissä. Söderskatanin niemelle tullessamme näimme toisia retkeläisiä. He olivat tulossa pois sieltä, minne me olimme menossa.

 

Perillä meitä tervehti vanha harmaa kalasauna, nykyinen autiotupa. Lahon puun haju ei houkutellut viipymään rakennuksessa pitkään, mutta laitoimme nimet vieraskirjaan ja hymyilimme vanhoille Vasabladeteille, joilla seinät oli tapetoitu. Telttapaikoissa ei ollut valinnanvaraa, mutta onneksi yksi tasainen, teltan pohjaa suurempi alue löytyi. Vasta aamulla huomasin, että sen ylle oli kaatunut iso koivu, joka nyt nojasi toisiin puihin. 

 

Ilta kului merenrannan kivillä kiipeillen. Onneksi ranta oli etelään päin, niin ei tullut kiusausta valvoa auringonlaskuun asti. Tälle reissulle ei ollut varattuna mitään tiskaamista tai muuta vaivannäköä vaativaa Trangia-gourmet’ta, mutta yksinkertaisen iltapalan söimme vielä ennen nukkumaanmenoa. Rantaan osui tuuli, mutta teltassa tarkeni. Keksimme iltasadun itse; siinä muuten seikkailivat Dumbledore, tyttö ja kettu. Isompi lapsi nukahti sujuvasti uuteen untuvamakuupussiinsa ja nukkui siellä aamuun asti, mutta pienemmän lapsen kierrosten laskua piti satuilusta huolimatta odotella pidempään.

Yöllä ääntä pitivät monenlaiset linnut maalla, merellä ja ilmassa. Puoliksi kaatuneet puut narisivat toisia vasten ja aallokko kohisi. Aivan varmasti kuulin myös hiiren tai muun pienen jyrsijän ruokailevan telttamme vieressä. Valoisaa yötä seurasi aurinkoinen aamu. Merellä tuuli, mutta se ei enää osunut meidän rantaamme. Aamupala oli siis mukava nauttia merenrannan nuotiopaikalla. 

 

Pakkaaminen meni tällä porukalla jo varsin sujuvasti, ja olimme kymmeneltä valmiit lähtemään autoa kohti. Satuin vielä vilkaisemaan taivaalle, kun puitten latvoissa lähellämme kuulosti olevan jokin tilanne päällä. Lentoon lähti valtava lintu: merikotka? Meillä oli jäljellä vain lyhyt 1,1 kilometrin matka. Siitä suunnilleen puolet käveltiin polulla ja puolet tietä pitkin. Koko reitti oli erinomaisesti merkitty. Reissu oli hyvä, ja erityisesti lasten mielestä sen kruunasi hampurilaisateria Vaasan keskustassa.