Viitalankylän Pahkapolulla

Joululomalle listattiin kunkin perheenjäsenen toivetekemisiä. Omani oli metsäretki, joka sisältäisi kävelemistä ja kohteessa neljän seinän suojan ja tulen tekemisen. Kun aurinkoisenakaan päivänä valoa ei riitä kauan, vaihtoehtoja ei ollut kovin monta. Kohteeksi valikoitui 13 kilometrin päässä kotoa sijaitseva Pahkapesä Kurikan Viitalankylässä. 

 

Reitin lähtöpaikkana on Viitalan nuorisoseura osoitteessa Viitalantie 338. Siitä tulipaikalle Pahkakallion päälle on 800 metriä. Koko polun pituus on 3,8 kilometriä. Viimeksi taisin käydä Pahkapolulla toissa syksynä polkujuoksemassa. Olin kulkenut reitin kerran aikaisemminkin, mutta onnistuin kuitenkin juoksemaan hämmästyttävän pitkän matkan harhaan. Vastapäivään kulkiessa reitti oli risteyksen jälkeen huonosti merkitty ja polku umpeen kasvanut.

Eilen satoi lunta, mutta parkkipaikan lähellä, missä ura on leveämpi, näkyi silti monenlaisia jälkiä. Oli kävelty ja ajettu läskipyörällä. Tuoreimmat jäljet olivat kauriin ja hirven. Ilmeisesti latupohjaakin oli ajettu jossakin vaiheessa talvea. Reitin alku oli hyvin merkitty keltaisin muovinauhoin. Kallion laelle myötäpäivään kääntyvää polkua ei kukaan ollut kulkenut eikä merkkinauhoja aluksi näkynyt. Lähdimme vanhasta muistista suoraan kohti Pahkapesää.

Uudessa pakkaslumessa yläviistoon tarpominen oli raskasta varsinkin perheen pienimmälle. Onneksi matka ei ollut pitkä. Kello oli jo sen verran, että kipaisin suoraan näkötorniin ajatuksena nähdä auringosta edes vilaus. Näin joulukuun lopussa ei kuitenkaan ollut tarjolla sitäkään. Muuten pakkasmaisemat olivat kuvankauniit.

Sisällä Pahkapesässä nuotion tekoa oli jo aloitettu. Hormista kylläkin putoili lunta nuotion alun päälle. Tuli oli työläs saada syttymään, ja lopultakin nuotio savutti sisälle. Onneksi Pahkapesä on niin harvaan rakennettu, että ilmanvaihto toimi kyllä joka puolelta. Pääsimme ennen hämärää nauttimaan päiväkahvista ja vaahtokarkin paistosta.

Lapset olisivat keksineet paluumatkalle pitkiäkin lumileikkejä, mutta pyrimme pääsemään takaisin autolle ennen pimeän tuloa. Pienempi lapsista kyseli ulkona yöpymistä. Eilen isompi lapsi alkoi puhua ensi kesän vaelluksesta - hän, jonka ei pitänyt vaeltaa enää koskaan. Salaa iloitsin.