Lasten kanssa yöretkellä Kanuunakalliolla

Pienempi lapsemme, 5-vuotias tytär, on ollut pahoillaan siitä, että häntä ei otettu tänäkään kesänä vaellukselle. Lohdutukseksi tarjoilin hänelle yöretkeä vielä ennen kuin koulu ja eskari alkaisi. Vaellukselta kotiutuminen jätti itsellenikin vielä kaipuun nauttia Suomen kesäisestä luonnosta niin läheltä kuin pääsee. Puolison vapaapäivät eivät osuneet yksiin säiden kanssa, joten olin lähdössä yksin lasten kanssa. Järjestely oli siitä mainio, että ensi kesän reissuja miettiessä olen jo varovaisesti harkinnut lähtemistä lyhyelle vaellusreissulle yksin molempien lasten kanssa. Tulisipahan kokeiltua tässä lähempänä, miten sujuu.

Tytär ei halunnut "mihinkään hyttysmetsään", joten päätin ottaa varman päälle, vaikka hyttysiä ei ole nyt loppukesästä näkynyt oikein missään metsässä. Kohteeksemme valikoitui Kristiinankaupungin Kanuunakallio, missä ei olekaan tullut lasten kanssa pariin kesään käytyä. En ollut telttaillut siellä ennemmin, mutta käsittääkseni muuta erikoista ei ollut kuin että juomavesi täytyisi kantaa mukanaan. Toisaalta parkkipaikka olisi niin lähellä, että ei olisi ongelma hakea autolta tarvittaessa täydennystä. 

Olimme alkuillasta Kanuunakallion parkkipaikalla, missä oli useita autoja. Tuli mieleen, onko leiriytyminen kallioisen niemen herkkään maastoon edes sallittua. Ainakaan sitä ei ollut missään kielletty! Ilmeisesti paikkaa ei haluta enää pitää aivan kätkössä; viimeinen risteys oli saanut tienviitan. Muutakin pientä kohennusta oli tapahtunut kesän mittaan ja edellisvuonna. Etsimme heti telttapaikan. Aivan laavun äärestä ei löytynyt tarpeeksi tasaista tai ainakaan kivetöntä maata, mutta pehmoisesta mustikkavarvikosta löytyi sopiva paikka. Iloitsin! Toinen lonkka ei nimittäin ole vieläkään täysin toipunut vaelluksen laveriöistä. 

 

 

Telttaa pystyttäessäni patistin lapset keräämään mustikoita, koska tarkoitus oli myöhemmin herkutella kaura-mustikkapaistoksella. Kun leirimme oli valmis, menimme kallioille ihailemaan aaltoja, jotka tuulelta vauhtia saaden olivat suuret kuin valtameressä. Oli koukuttavaa seurata, miten pitkälle mikäkin aalto yltäisi, kastelisiko se jalat, ja milloin aalto olisi niin iso, että se vyöryisi rantakiven yli. Tyttärelle reissun kohokohta oli katsoa auringonlaskua. Onneksi se tähän aikaan kesästä tapahtuisi jo kymmenen aikaan. Normaalisti kumpikaan lapsista ei valvo niin myöhään. Puoli yhdeksän aikaan menimme laavulle tuulensuojaan laittamaan iltapalaa. Laitoin kaura-mustikkapaistoksen paistumaan Trangialla, kun ensiavuksi pistelimme kotona tehdyt leivät. Iltapalan ja hammaspesujen jälkeen laskeva aurinko muutti maiseman sävyt pehmeiksi.

 

 

Teltassa kesti hetken saada pienemmän lapsen kierrokset alas. Ulkona oli aika kylmä, mutta teltassa tarkeni. Makuupussissa oli kuuma ja sen ulkopuolella kylmä. Sopiva lämpö piti hakea jostain siltä väliltä. Ihme kyllä jokaisen olot olivat pehmeät, ja lapset saivat unen päästä kiinni aika pian. Itse mietin, miten ihmeellisesti muiden ihmisten läsnäolo vaikuttaa. Vaikka retkiseuralaiset olivat lapsia, olo oli paljon turvallisempi kuin yksin. Hymähdin muistolle viimesyksyisestä lintutorniretkestä, kun aamuyöstä havahduin haukkuun, joka ei ollut koiran. Annoin muiston mennä menojaan ja etsin parempaa asentoa. Pitkin yötä kuulin yhä aaltojen vyöryvän ja tuulen puhaltavan merellä.

Aamulla olin jo hetken ollut "lopullisesti" hereillä, kun kuulin teltan läheltä koputusta. Pian jokin parkaisi: "Kjiiiiiik!" Palokärki? Poika heräsi siihen. Makoilimme rauhassa, kunnes tytärkin alkoi osoittaa uuteen päivään nousemisen merkkejä. Lähdimme aamupuuron keittoon kalliolle. Tuuli oli kääntynyt etelään eikä siis puskenut enää suoraan kohti. Minä, jonka yksi tulevaisuudennäkymä on ollut erakoitua ulkosaaristoon, huomasin kyllästyneeni merituuleen alle vuorokaudessa.

Juomavettä oli kannettu mukana aika lailla määrältä, ja pienellä vesitilkalla tiskaaminen oli suurpiirteisyydessään tuskastuttavaa. Olipa vaelluksella helppoa, kun toinen aikuinen laittoi ruokaa ja toinen tiskasi! Poika olisi halunnut lähteä jo kotiin. Tytär sitä vastoin nautti retkestä yhä täysin siemauksin. Pitäydyimme suunnitelmassa, että keittelemme leirin kokoamisen jälkeen vielä lounaan, ja käymme sitten nauttimassa jälkiruuaksi leirintäalueen valtavat jäätelöpallot. Ei kai jäätelöä nyt ihan aamusta kehtaisi syödä.

 

Retki oli hyvä, mutta jatkuvan touhuamisen keskellä saavutin sisäisen varmuuden siitä, että en vielä lähde ainoana aikuisena lasten kanssa vaeltamaan. Lapset ovat sen verran pieniä, että aivan kaikki ylläpitohomma leirin pystytyksineen, ruuanlaittoineen, tiskaamisineen ynnä muine huolehtimisineen on aikuisen vastuulla. Nautiskeluaikaa ei juuri jää, ellei sitten nauti juuri touhuamisesta. Kanuunakalliolla irtosimme arjesta kuitenkin kaikin, ja ehkäpä nuorempaankin lapseen tuli sytytettyä taas lisää retkeilykipinää.