Särkisen autiotupa - sinne ja takaisin

Viikonlopun vapaapäivälle oli toiveissa retki perheen kanssa. Suunnittelimme jopa yöretkeä, mutta koko läntisen Suomen vuokratuvat olivat varattuja. Niissä olisi ollut mukavat oltavat vähemmän retkeilyfriikkienkin perheenjäsenten yöpyä. Sen sijaan oman kunnan alueella oleva Särkisen autiotupa avattiin koronasulun jälkeen juuri muutamia päiviä sitten. Koska automatka Kurjen kierroksen lähtöpisteeseen Jurvan Peräkylään olisi vain puoli tuntia, päätimme lähteä kahdella autolla niin, että mies ja nuorempi lapsi lähtisivät illalla kotiin ja minä jäisin 9-vuotiaan kanssa autiotupaan yöksi. Pakkasin siis huolellisesti yöpymiskamppeet ja tavallista paremmat päivällistarvikkeet.

Iltapäivällä Peräkylän parkkipaikka oli melkein täynnä autoja. Olikohan joku muukin saanut saman idean? Heti parkkipaikalta pääsimme pitkoksille ja suomaisemaan. Vähän matkan päähän suolammelle oli kokoontunut joutsenia suunnittelemaan varsin äänekkäästi muuttomatkaansa. Kävelymatkaa Särkiseen oli kaksi kilometriä, suurimmaksi osaksi suota ja pitkospuita. Suon värimaailma hivelee silmää aina, mutta nyt syksyisen punaiset ja violetit varvut toivat vielä oman sävynsä maisemaan.

 

Vastaan tuli ainakin kuusi autollista porukkaa. Sen sijaan Särkisen autiotuvalla ei ollut ketään ja tupa oli kylmän kalsea. Nopealla silmäyksellä ovi oli harva ja katon rajassa oli isoja aukkoja ulos. Miten tämä pitäisi lämpöä hetkeäkään sisällään? Sisäkatossa nukkumaparvella oli perhosia päivälevolla. Poika bongasi joitakin epämiellyttävämpiäkin selkärangattomia. Laitoin kamiinaan tulen heti, että saisimme tuvan ainakin iltayöksi lämpimämmäksi ja kuivemmaksi. Mies meni tutkimaan kaivoa ja totesi sangon olevan ruosteinen ja veden roskaista mutta kirkasta. Kotoa emme ottaneet vettä mukaan niin paljon, että sitä enää aamuksi riittäisi.

Ajatus yöstä hyönteisten ja hämähäkkien keskellä ja syysaamusta kylmän nihkeässä tuvassa ei houkutellut, mutta tyydyin kokkailemaan päivällistä kamiinalla. Yöpymiskaverinikin oli aika lailla mietteissään. Jonkin aikaa tuumailtuaan hän sai sanotuksi, ettei ehkä haluaisikaan olla yötä. Asia oli sillä selvä, olihan vesitilannekin arveluttava. Ajatus hyvästä luontopäivällisestä ja hyvin nukutusta yöstä omassa sängyssä kevensi tunnelmaa huomattavasti. Nautiskelimme vaellukselta tuttua jauheliha-perunasoselaatikkoa ilman laatikkoa, siis jauhelihaa ja mummonmuusia sekaisin. Kunnon pannukahvin ja kaura-puolukkapaistoksen valmistuessa paahdoimme lasten kanssa vaahtokarkkeja. Herkut olivat viimeisen päälle!

Kasasimme tavarat, siivosimme jälkemme ja lähdimme paluumatkalle. Paikalle saapuneille retkeläisille jäi lämmin tupa. Palasimme takaisin hieman eri reittiä. Lähdimme Maalarinmaata kohti komeassa kuusimetsässä, kunnes palasimme samalle pitkosreitille, jota olimme tulleet. Paluureitti oli vain parisataa metriä tuloreittiämme pidempi, mutta siinä oli jokunen kostea paikka, jossa sai olla tarkkana lenkkarien kanssa. Napsimme pitkospuiden vierestä karpaloita ja seurasimme, miten laskeva aurinko värjäsi pilviä.

 

Peräkylästä Särkiseen ja takaisin pienellä reittivariaatiolla tuli runsas neljä kilometriä matkaa. Nelivuotias jaksoi sen varsin hyvin, kun välissä oli kunnon ruokatauko. Syyslomalle on tällä kaavalla hyvä suunnitella seuraavaa perheretkeä!