Polkujuoksua Korven jotoksella
Eilen juostiin syksyisen polkujuoksusarjan päätöskisa Korven jotoksella Kurikan Korvenkylässä. Korven jotos koostuu kolmesta lenkistä, joista voi yhdistellä mieleisensä. Polkuverkosto sijoittuu Hakunintien varteen, ja hyvä lähtöpaikka maastoon on esimerkiksi Hakunintien ja Ilkantien risteyksessä, jossa on pieni pysäköintialue. Polkujen varteen jää monta laavua, joille on näppärä retkeillä pientenkin lasten kanssa. Kurikan kaupungin internetsivuilta löytyy alueesta hyvä kartta, ja Facebookin sivulta Korven Jotos luontopolku (Kurikka) löytyy kuvia, tarinoita ja esittelyvideoita poluista.
Eilen Korvenkylässä oli tarjolla luontoliikuntaa moneen makuun. Polkujuoksijoilla oli valittavana matkoja suunnilleen neljästä 28 kilometriin. Lisäksi metsään sai lähteä suunnistamaan ja poluille kävelemään. Kisakeskuksena toimi Ailasali, joka sijoittuu sopivasti lenkkien keskelle. Eiliset reitit oli rakennettu niin, että seitsemän kilometrin välein oltiin Ailasalin kohdalla. Apu oli siis lähellä, jos poluilla olisi sattunut jotakin. Valitsin juoksukaverini kanssa 14 kilometrin matkan, jossa arvelimme olevan sopivasti haastetta märässä maastossa.
Epämääräisten syystalvikelien keskellä koitti aurinkoinen, kuulas aamu. Pakkasta oli pari astetta. Juoksusää oli melkeinpä paras mahdollinen! Kello kymmenen lähtöviivalta lähti liikkeelle viitisentoista juoksijaa. Juoksimme kymmenisen kilometriä kolmen naisen porukassa, sitten juoksukaverini kanssa kahdestaan. Reitin alkupätkä oli märkää, vaikka pakkanen oli vähän kohmettanut maastoa. Meno oli hidasta, kun yritimme varjella kenkiämme kastumasta heti alkumatkasta. Myöhemmin eteen tuli paljon mukaviakin, kuivia juoksupätkiä, joilla pystyi pitämään kovempaa vauhtia. Ympäristö oli vaihtelevaa: nevaa, kalliota, pellonreunoja ja tiuhaan eri näköiseksi vaihtuvaa metsää. Reitti oli todella hyvin merkitty eikä karttaa tarvinnut kaivella esiin ollenkaan. Polku oli huollettu hyvin ja ojien yli oli tehty tukevat sillat. Reitti oli tasainen, mutta mahtui sille kolme tiukkaa joskin lyhyttä nousua. Matkan alkupuolella nousimme Juurinmäelle vanhaa Litorinameren rantaa. Loppupuolella Mietaan kuntoradan Kettukalliolta aukeni upea näköala Santavuoren suuntaan. Sen verran olimme kuitenkin kisahengessä, ettemme ehtineet jäädä sitä ihailemaan.
Tällekin reissulle sattui eläinkohtaaminen. Juoksin sillä hetkellä kolmen hengen porukkamme kärjessä ja huomasin varmaankin ensimmäisenä tummanruskean eläimen liikettä sadan metrin päässä menosuunnassamme. Pitkä turkki ja pitkä häntä kertoivat onneksi heti, että mikään villipeto ei ollut kyseessä. Meitä lähestyi häntää heilutellen valtava newfoundlandinkoira. Lähestyimme vierasta koiraa tietyllä kunnioituksella, mutta tämä osoittautui lempeäksi - kuin olisi juuri meitä odottanut aamusta asti. Nainen huuteli sitä kauempaa, mutta koira ei ollut kuulevinaan vaan jolkotteli jonkin matkaa mukanamme.
Toisinaan, kun suunnistajien järjestämissä tapahtumissa ollaan, käytetään ajanottoon EMIT-leimausta. Loppuaika on kisan kannalta olennainen, jokin väliaika reitin varrelta pelkästään mielenkiintoinen. En ihan loppuun asti ymmärrä, miksi leimauksia pitäisi olla useita kesken reitin. Niistä voidaan tietysti tarkistaa, ettei juoksija ole pahoin oikonut, mutta onko sitä oikeasti tarpeen muutaman sadan metrin välein syynätä? Neljäntoista kilometrin reitillä leimauspaikkoja taisi olla peräti 13, jos alku- ja loppuleimausta ei lasketa. Juoksuflow’ssa olisin onnellisesti pyyhältänyt yhdestä ohi, elleivät perässä tulijat olisi huudelleet takaisin. Jatkuva leimaamaan pysähtely katkaisee menon ikävästi.
Lenkkiin vierähti parisen tuntia, ja se oli itse asiassa puolimaratonin jälkeen pisin aika, minkä olen juoksulenkkiin käyttänyt. Puolivälissä Ailasalin kohdalla tuntui paljolta, että matkaa olisi taitettavana vielä saman verran kuin oli tultu. Jälkipuoli sujui kuitenkin jouhevammin; taisi reitti olla vielä alkupuoliskoakin vaihtelevampi.
Itselle oudoillekin poluille tulee lähdettyä, kun tällaisia tapahtumia järjestetään. Polut puolestaan pysyvät auki, kun niillä porukalla kuljetaan. Eilisen tuloksia päivystellessä jäämme odottamaan uusia polkujuoksutapahtumia!
Eilen Korvenkylässä oli tarjolla luontoliikuntaa moneen makuun. Polkujuoksijoilla oli valittavana matkoja suunnilleen neljästä 28 kilometriin. Lisäksi metsään sai lähteä suunnistamaan ja poluille kävelemään. Kisakeskuksena toimi Ailasali, joka sijoittuu sopivasti lenkkien keskelle. Eiliset reitit oli rakennettu niin, että seitsemän kilometrin välein oltiin Ailasalin kohdalla. Apu oli siis lähellä, jos poluilla olisi sattunut jotakin. Valitsin juoksukaverini kanssa 14 kilometrin matkan, jossa arvelimme olevan sopivasti haastetta märässä maastossa.
Epämääräisten syystalvikelien keskellä koitti aurinkoinen, kuulas aamu. Pakkasta oli pari astetta. Juoksusää oli melkeinpä paras mahdollinen! Kello kymmenen lähtöviivalta lähti liikkeelle viitisentoista juoksijaa. Juoksimme kymmenisen kilometriä kolmen naisen porukassa, sitten juoksukaverini kanssa kahdestaan. Reitin alkupätkä oli märkää, vaikka pakkanen oli vähän kohmettanut maastoa. Meno oli hidasta, kun yritimme varjella kenkiämme kastumasta heti alkumatkasta. Myöhemmin eteen tuli paljon mukaviakin, kuivia juoksupätkiä, joilla pystyi pitämään kovempaa vauhtia. Ympäristö oli vaihtelevaa: nevaa, kalliota, pellonreunoja ja tiuhaan eri näköiseksi vaihtuvaa metsää. Reitti oli todella hyvin merkitty eikä karttaa tarvinnut kaivella esiin ollenkaan. Polku oli huollettu hyvin ja ojien yli oli tehty tukevat sillat. Reitti oli tasainen, mutta mahtui sille kolme tiukkaa joskin lyhyttä nousua. Matkan alkupuolella nousimme Juurinmäelle vanhaa Litorinameren rantaa. Loppupuolella Mietaan kuntoradan Kettukalliolta aukeni upea näköala Santavuoren suuntaan. Sen verran olimme kuitenkin kisahengessä, ettemme ehtineet jäädä sitä ihailemaan.
Tällekin reissulle sattui eläinkohtaaminen. Juoksin sillä hetkellä kolmen hengen porukkamme kärjessä ja huomasin varmaankin ensimmäisenä tummanruskean eläimen liikettä sadan metrin päässä menosuunnassamme. Pitkä turkki ja pitkä häntä kertoivat onneksi heti, että mikään villipeto ei ollut kyseessä. Meitä lähestyi häntää heilutellen valtava newfoundlandinkoira. Lähestyimme vierasta koiraa tietyllä kunnioituksella, mutta tämä osoittautui lempeäksi - kuin olisi juuri meitä odottanut aamusta asti. Nainen huuteli sitä kauempaa, mutta koira ei ollut kuulevinaan vaan jolkotteli jonkin matkaa mukanamme.
Toisinaan, kun suunnistajien järjestämissä tapahtumissa ollaan, käytetään ajanottoon EMIT-leimausta. Loppuaika on kisan kannalta olennainen, jokin väliaika reitin varrelta pelkästään mielenkiintoinen. En ihan loppuun asti ymmärrä, miksi leimauksia pitäisi olla useita kesken reitin. Niistä voidaan tietysti tarkistaa, ettei juoksija ole pahoin oikonut, mutta onko sitä oikeasti tarpeen muutaman sadan metrin välein syynätä? Neljäntoista kilometrin reitillä leimauspaikkoja taisi olla peräti 13, jos alku- ja loppuleimausta ei lasketa. Juoksuflow’ssa olisin onnellisesti pyyhältänyt yhdestä ohi, elleivät perässä tulijat olisi huudelleet takaisin. Jatkuva leimaamaan pysähtely katkaisee menon ikävästi.
Lenkkiin vierähti parisen tuntia, ja se oli itse asiassa puolimaratonin jälkeen pisin aika, minkä olen juoksulenkkiin käyttänyt. Puolivälissä Ailasalin kohdalla tuntui paljolta, että matkaa olisi taitettavana vielä saman verran kuin oli tultu. Jälkipuoli sujui kuitenkin jouhevammin; taisi reitti olla vielä alkupuoliskoakin vaihtelevampi.
Itselle oudoillekin poluille tulee lähdettyä, kun tällaisia tapahtumia järjestetään. Polut puolestaan pysyvät auki, kun niillä porukalla kuljetaan. Eilisen tuloksia päivystellessä jäämme odottamaan uusia polkujuoksutapahtumia!
Kommentit
Lähetä kommentti