Niinistön suopolku
Olen jo jonkin aikaa kaipaillut Niinistön suopolulle, joka sijaitsee Kurikan ja Jurvan välimaastossa. En ole vuosiin siellä käynyt, koska se on niin ehtaa, märkää suota, että lapsemme ei siellä jaksaisi kauaa tarpoa. Tänään jätin esikoisen ensimmäistä päivää päiväkotiin ja suuntasin vauvan kanssa Niinistöön.
Usein käy niin, että Kurikan ja Jurvan välillä talvi yllättää. Niin nytkin! Niinistön seutu on korkeammalla kuin Kurikan keskusta, ja siksi siellä on aina enemmän lunta kuin keskustan alavilla mailla. Kunnon pakkasia ei ole vielä tänä syksynä ollut, mutta sen verran miinuksella oltiin yöllä, että arvelin pakkasen vähän kovettaneen suota ja tehneen liikkumisesta helpompaa. Tiesin, että suopolulla on näillä lumilla kuljettu, ja siksi tohdin sinne lähteä. Kurikan kaupungin sivuilla on suopolusta parempi kartta kuin paikan päällä. Jätin auton eteläiselle, siis kartalla alemmalle nuotiopaikalle. Siitä pääsee nopeasti suoraan asiaan - suolle.
Ujutin puoliunisen vauvan kantoreppuun ja lähdin laskeutumaan polkua myöten suolle. Tuskin olimme matkaan päässeet, kun vilkaisin taakseni ja hätkähtäen näin jonkin ison, tumman hahmon liikkuvan puiden seassa korkeintaan 50 metrin päässä meistä. Onneksi en ehtinyt muodostaa ensimmäistäkään ajatusta, kun jo ymmärsin komean hirven astelevan metsänlaidassa. Seisoin paikallani tuulen alapuolella eikä hirvi huomannut meitä. Kasvinsyöjäksi sen kyllä tiesin, mutta on yllättävän erilaista katsella isoa villieläintä melkein vierestä sen omassa valtakunnassa kuin autosta päin tai aidan takaa. Mitä tekee nykyihminen: kaivaa kameran esiin. Napsin kuvia, kun hirvi löntysteli rauhassa ruokaa etsien. Kun se alkoi käyskennellä kohti, tein itseni tiettäväksi, ja se lähti kiireen vilkkaa pakoon.
Vaikka kohtaamiseni sarvipään kanssa oli rauhanomainen, adrenaliiniryöppyni oli melkoinen. Hyvän aikaa pidin maastoja tarkasti silmällä muiden yllätyskohtaamisten varalta. Järkeilin kyllä, että jos hirvi kuljeksii noin rauhallisesti, sosiaalisessa mediassa kohuttu seudun susijengi ei ole lähellä. Suopolku löytyi jalanjälkiä seuraillen, sillä reitti ei ainakaan vastapäivään kulkiessa ole mitenkään pomminvarmasti merkattu. Pitkospuita matkan varrella on vain silloin, kun on aivan pakko, ja lumisena aikana ne ovat tietysti pitkälti näkymättömissä. Saapas upposi pari kertaa syvälle suohon. Ei ehkä ollut hyvä idea lähteä tänne vauvan kanssa.
Maisema muuttui aukeammaksi koko ajan. Tuntui pieni tuulahdus niistä Lapin maisemista, joihin Niinistön seutua kuulee toisinaan verrattavan. Upeaa suomaisemaa olisi ollut mukava pysähtyä rauhassa ihailemaan, mutta suotaipaleella ei ole minkäänlaista levähdyspaikkaa. Suolta tielle noustessa huomasin, että puuhun nojasi useampia luontopolun tunnusta kantavia merkkikeppejä. Ketähän ne siinä opastavat? Palasimme autolle tietä pitkin. Lenkille tuli mittaa jotakuinkin 2,3 kilometriä ja siihen meni lähemmäs tunti. Ja sen verran jännittävä reissu oli, että muistin vasta kotimatkalla murehtia esikoisen ensimmäistä päivää uudessa hoitopaikassa!
Toisaalta on hyvä, että Niinistön suolenkki on noin rakentamaton ja luonnontilainen. Siellä ei ole ruuhkaa, ja luonto kiittää. On silti sääli, että erämaatunnelmaa henkivä luontoelämys on vain hyväjalkaisten ulottuvilla.
Ujutin puoliunisen vauvan kantoreppuun ja lähdin laskeutumaan polkua myöten suolle. Tuskin olimme matkaan päässeet, kun vilkaisin taakseni ja hätkähtäen näin jonkin ison, tumman hahmon liikkuvan puiden seassa korkeintaan 50 metrin päässä meistä. Onneksi en ehtinyt muodostaa ensimmäistäkään ajatusta, kun jo ymmärsin komean hirven astelevan metsänlaidassa. Seisoin paikallani tuulen alapuolella eikä hirvi huomannut meitä. Kasvinsyöjäksi sen kyllä tiesin, mutta on yllättävän erilaista katsella isoa villieläintä melkein vierestä sen omassa valtakunnassa kuin autosta päin tai aidan takaa. Mitä tekee nykyihminen: kaivaa kameran esiin. Napsin kuvia, kun hirvi löntysteli rauhassa ruokaa etsien. Kun se alkoi käyskennellä kohti, tein itseni tiettäväksi, ja se lähti kiireen vilkkaa pakoon.
Vaikka kohtaamiseni sarvipään kanssa oli rauhanomainen, adrenaliiniryöppyni oli melkoinen. Hyvän aikaa pidin maastoja tarkasti silmällä muiden yllätyskohtaamisten varalta. Järkeilin kyllä, että jos hirvi kuljeksii noin rauhallisesti, sosiaalisessa mediassa kohuttu seudun susijengi ei ole lähellä. Suopolku löytyi jalanjälkiä seuraillen, sillä reitti ei ainakaan vastapäivään kulkiessa ole mitenkään pomminvarmasti merkattu. Pitkospuita matkan varrella on vain silloin, kun on aivan pakko, ja lumisena aikana ne ovat tietysti pitkälti näkymättömissä. Saapas upposi pari kertaa syvälle suohon. Ei ehkä ollut hyvä idea lähteä tänne vauvan kanssa.
Maisema muuttui aukeammaksi koko ajan. Tuntui pieni tuulahdus niistä Lapin maisemista, joihin Niinistön seutua kuulee toisinaan verrattavan. Upeaa suomaisemaa olisi ollut mukava pysähtyä rauhassa ihailemaan, mutta suotaipaleella ei ole minkäänlaista levähdyspaikkaa. Suolta tielle noustessa huomasin, että puuhun nojasi useampia luontopolun tunnusta kantavia merkkikeppejä. Ketähän ne siinä opastavat? Palasimme autolle tietä pitkin. Lenkille tuli mittaa jotakuinkin 2,3 kilometriä ja siihen meni lähemmäs tunti. Ja sen verran jännittävä reissu oli, että muistin vasta kotimatkalla murehtia esikoisen ensimmäistä päivää uudessa hoitopaikassa!
Toisaalta on hyvä, että Niinistön suolenkki on noin rakentamaton ja luonnontilainen. Siellä ei ole ruuhkaa, ja luonto kiittää. On silti sääli, että erämaatunnelmaa henkivä luontoelämys on vain hyväjalkaisten ulottuvilla.
Kommentit
Lähetä kommentti